*Kroll* (puoli-ääneen). Jokaisenhan te lumositte, jota koetitte saada valtaanne.
*Rebekka*. Koetinko minä saada teitä —!
*Kroll*. Koetitte niin. Nyt en ole enää niin hupsu, että uskoisin teidän puolellanne olleen rahtuakaan tunnetta. Te tahdoitte vaan hankkia itsellenne pääsyn Rosmersholmaan. Saada täällä jalan sijaa. Siihen tarvitsitte minun apuani. Nyt sen huomaan.
*Rebekka*. Olette siis ihan unohtanut, että Beate minua pyysi ja rukoili tänne muuttamaan.
*Kroll*. Niin, sitte kun te ensin olitte lumonnut hänetkin. Tai voitteko kutsua ystävyydeksi sitä tunnetta, joka hänet valtasi. Se kääntyi hurmaukseksi — jumaloimiseksi. Se muuttui — miksi sitä sanoisinkaan — jonkinmoiseksi luonnottomaksi rakkaudeksi. Niin, se on oikea nimitys.
*Rebekka*. Olkaa hyvä ja ajatelkaa missä tilassa sisarenne oli. Mitä minuun tulee, niin en luule olevani millään tavalla intoileva.
*Kroll*. Ette, ette suinkaan. Mutta sitä vaarallisempi te olette niille ihmisille, joita tahdotte valtaanne. Teidän on niin helppo toimia tuumien ja varmojen laskujen mukaan, — juuri sen vuoksi, että teillä on kylmä sydän.
*Rebekka*. Kylmä? Oletteko niin varma siitä?
*Kroll*. Nyt olen siitä ihan varma. Muuten ette olisi niin järkähtämättä vuodesta vuoteen voinut pyrkiä täällä päämaaliinne. — Niin — niin, — sen te nyt olette saavuttanut. Te olette saanut hänet ja kaikki täällä valtaanne. Mutta perille päästäksenne ette ole empinyt tehdessänne hänet onnettomaksi.
*Rebekka*. Se ei ole totta. Minä en ole sitä tehnyt. Te itse olette tehnyt hänet onnettomaksi.