*Kroll*. Minä?
*Rebekka*. Sekä te, että kaikki muut hänen ystävänsä.
*Kroll*. Niin, siinä nyt näette! Noin kykenemätöin hän on arvostelemaan ihmisiä ja oloja elämässä.
*Rebekka*. Muuten, koska hän kerran tuntee itselleen tarpeelliseksi vapautua kaikin puolin —
*Kroll*. Niin mutta nähkääs — *sitä* minä en usko hänestä.
*Rebekka*. Mitä te sitte uskotte?
*Kroll*. Minä uskon *teidän* olevan kaiken alkuun panijan.
*Rebekka*. Tuon arvelun olette saanut rouvaltanne, rehtori Kroll.
*Kroll*. Se on saman tekevä, keneltä sen olen saanut. Varma asia on vaan, että minussa on herännyt suuri epäluulo — erittäin suuri epäluulo, minä sanon — muistellessani ja miettiessäni koko teidän käytöstänne, aina tänne tulostanne asti.
*Rebekka* (katsoo häneen). Muistaakseni oli kerran sekin aika, jolloin teissä oli herännyt erittäin suuri luottamus minuun, hyvä rehtori. Olin vähällä sanoa, lämmin luottamus.