*Kroll*. Hän on siis mennyt?
*Rebekka*. Niin on.
*Kroll*. Onko hänen tapansa käydä kaukana?
*Rebekka*. On kyllä. Mutta tänään ei hänestä juuri voi olla varma. Ja ellette tahdo tavata häntä —
*Kroll*. Ei — ei. Teitä minä haluaisin puhutella. Ja ihan kahden kesken.
*Rebekka*. Parasta sitte on käyttää tilaisuutta. Istukaa, herra rehtori. (istuu akkunan ääressä olevaan nojatuoliin. Rehtori Kroll istuutuu hänen viereensä.)
*Kroll*. Neiti West, — te voinette tuskin ajatella, kuinka syvästi ja tuskallisesti minuun koskee — tämä käänne, joka Johannes Rosmerissa on tapahtunut.
*Rebekka*. Me olimme varmat siitä, että niin piti käymänkin — ensi aluksi.
*Kroll*. Vaan ensi aluksi?
*Rebekka*. Rosmer toivoi niin lujasti, että te, joko heti tai myöhemmin olisitte samaa mieltä, kuin hän.