OLAVI. Niin, minä kyllä tahtoisin, mutta —
HILMAR TÖNNESEN. Sillä oikea pyssy, siinä on jotain järkeä, siinä; on jotain hermoja jännittävää aina, kun pitää se lauaista.
OLAVI. Ja sitten minä voisin ampua karhujakin, eno. Mutta isä ei anna lupaa.
ROUVA BERNICK. Sinä et tosiaankaan saa panna hänen päähänsä tuollaista,
Hilmar.
HILMAR TÖNNESEN. Hm, — on se kaunista sukua, jota nykyaikaan kasvatetaan! Puhutaan urheilusta ja urheilusta, — jumal'avita, — mutta kaikki on vain pelkkää leikkiä. Ei missään totista intoa siihen karkaisevaan, mikä piilee vaaran miehekkäässä uhmailussa. Älä sinä ojentele pyssyäsi minua kohti, pöllö; se voi laueta.
OLAVI. Eikä, eno, ei siinä ole nuoltakaan.
HILMAR TÖNNESEN. Mistä sinä sen tiedät; siinä voi kuitenkin olla nuoli. Otatko pois sen, kuuletko! — Miksi hiidessä sinä et ole koskaan lähtenyt Amerikaan jollakin isäsi laivalla? Siellä näkisit oikean puhvelinmetsästyksen taikka taistelun punanahkoja vastaan.
ROUVA BERNICK. No mutta, Hilmar —
OLAVI. Niin, sitä minä tahtoisinkin, eno; ja sitten minä ehkä saisin nähdä Juhani-enon ja Lona-tädinkin.
HILMAR TÖNNESEN. Hm —; hölynpölyä.