JUHANI TÖNNESEN. Niin, juuri tässä; minä tahdon jäädä tänne, uhmatakseni kaikkia noita valhettelijoita ja panettelijoita. Mutta voittaakseni hänet on välttämätöntä, että sinä vapautat minut.
KONSULI BERNICK. Oletko ajatellut, että jos minä myönnyn toiseen, niin otan samalla toisenkin niskoilleni? Sinä voit sanoa, että minä saatan kirjojemme avulla todistaa, ettei mitään kavallusta silloin tapahtunut? Mutta sitä minä en voi tehdä; meillä ei pidetty kirjaa niin tyydyttävästi siihen aikaan. Ja vaikka sen voisinkin, mitä sillä voitettaisiin? Enkö kaikessa tapauksessa joutuisi mieheksi, joka kerran pelasti itsensä valheella ja joka oli antanut viisitoista vuotta sen valheen ja tuon kaiken muun juurtua ihmisten vakaumukseen, kohottamatta kättäni sitä hävittääkseni. Etpä tunne liioin yhteiskuntaamme, muuten tietäisit, että se murskaisi minut perinpohjin.
JUHANI TÖNNESEN. Minä voin vastata sinulle ainoastaan, että minä tahdon rouva Dorfin tyttären vaimokseni ja tahdon asua hänen kanssaan tässä kaupungissa.
KONSULI BERNICK (pyyhkii hikeä otsaltaan). Kuule, Juhani, — ja sinäkin, Lona. Minä en ole näinä päivinä aivan tavallisessa asemassa. Asia on niin, että jos tämä isku annetaan minulle, niin tuhoatte minut, ettekä ainoastaan minua, vaan koko suuren ja hedelmällisen tulevaisuuden siltä yhteiskunnalta, joka on toki teidänkin lapsuutenne koti.
JUHANI TÖNNESEN. Ja jos minä en anna sinulle tätä iskua, niin hävitän koko vastaisen onneni.
NEITI HESSEL. Jatka, Karsten.
KONSULI BERNICK. Kuunnelkaa siis minua. Se liittyy läheisesti rautatieasiaan, ja se ei ole niinkään yksinkertainen kuin luulette. Te olette kai kuulleet mainittavan, että täällä viime vuonna puuhattiin rannikkorataa? Sillä oli monet ja mahtavat äänet puolellaan sekä täällä kaupungissa että ympäristöllä, ja varsinkin sanomalehdissä; mutta minä sain sen suunnitelman estetyksi, sillä se olisi tuottanut vahinkoa meidän laivaliikkeellemme pitkin rannikkoa.
NEITI HESSEL. Oletko itse osakkaana tuossa laivaliikkeessä?
KONSULI BERNICK. Olen. Mutta kukaan ei uskaltanut selittää sitä siltä kannalta; minulla oli kunnioitettu nimeni kilpenä ja suojana. Minä olisin kyllä muuten sen tappion kestänytkin; mutta paikkakunta ei olisi sitä kestänyt. Sitten päätettiin rakentaa sisämaanrata. Kun se oli tapahtunut, otin minä kaikessa hiljaisuudessa varman selon siitä, että sieltä voitaisiin rakentaa sivurata tänne.
NEITI HESSEL. Miksi kaikessa hiljaisuudessa, Karsten?