NEITI HESSEL. Ja sitten?
KONSULI BERNICK. He vaativat minulta itselleen viidennen osan voitosta.
NEITI HESSEL. Ah. näitä yhteiskunnan pylväitä!
KONSULI BERNICK. Ja eikö se ole juuri yhteiskunta itse, joka pakottaa meitä mutkateille? Miten täällä olisi käynyt, jos minä en olisi toiminut salassa? Kaikki olisivat rynnänneet siihen yritykseen, jaelleet keskenään, hajoittaneet, sekoittaneet ja hutiloineet koko homman. Tässä kaupungissa ei ole ainoaakaan miestä, paitsi minä, joka ymmärtää johtaa niin laajaa liikettä kuin tästä tulee; näillä main on ylimalkaan ainoastaan ulkomaalaisilla kykyä suuriin liikehommiin. Siksi minut omatuntoni tässä suhteessa vapauttaa. Ainoastaan minun käsissäni voi näistä maatiloista tulla pysyvää siunausta niille monille, joille ne tuottavat leipää.
NEITI HESSEL. Siinä minä uskon sinun olevan oikeassa, Karsten.
JUHANI TÖNNESEN. Mutta minä en noita monia tunne, ja minun elämäni onni on vaarassa.
KONSULI BERNICK. Myöskin sinun synnyinseutusi onni on vaarassa. Jos tulee ilmi seikkoja, jotka luovat varjoa minun entiseen elämääni, niin karkaavat vastustajani yhdistetyin voimin kimppuuni. Nuoruuden mielettömyyksiä ei meidän yhteiskunnassamme pestä koskaan pois. Tullaan tutkimaan koko minun elämäni sen jälkeen, kaivetaan esiin tuhansia pikkutapahtumia, tulkitaan ja selitellään niitä tuon ilmitulleen valossa; minut muserretaan huhujen ja panettelujen painon alle. Rautatie-asiasta täytyy minun vetäytyä syrjään; ja jos minä otan siitä käteni, niin se kukistuu, ja minä olen samalla kertaa sekä vararikkoon joutunut että kansalaisena kuollut.
NEITI HESSEL. Juhani, nyt, kun olet tämän kuullut, täytyy sinun matkustaa pois ja vaieta.
KONSULI BERNICK. Niin, niin, Juhani, sinun täytyy!
JUHANI TÖNNESEN. Kyllä, minä matkustan ja vaikenen; mutta minä tulen takaisin, ja silloin minä puhun.