(Neiti Hessel, rouva Bernick, neiti Bernick, Dina ja
Hilmar Tönnesen tulevat huoneesta.)
ROUVA BERNICK. Herra kolleega, minä en ole voinut parhaalla tahdollanikaan estää Juhania —
KOLLEEGA RÖRLUND. Minä estän hänet, rouva. — Dina, Te olette ajattelematon tyttö. Mutta minä en voi moittia siitä juuri Teitä. Te olette ollut liian kauan täällä ilman sitä moraalista tukikohtaa, joka pitäisi Teitä yllä. Minä syytän itseäni, etten jo ennen ole hankkinut Teille sitä tukea.
DINA. Te ette saa nyt puhua!
ROUVA BERNICK. Mutta mitä tämä on?
KOLLEEGA RÖRLUND. Nyt juuri täytyy minun puhua, Dina, vaikka Teidän käytöksenne eilen ja tänään on tehnyt sen minulle kymmentä kertaa vaikeammaksi. Mutta väistykööt kaikki arvelukset, kun Te vaan pelastutte. Te muistatte, mitä lupasin Teille. Te muistatte, mitä lupasitte vastata, kun minä olin näkevä ajan tulleeksi. Nyt minä en tohdi enää vitkastella, ja siksi — (Juhani Tönnesenille) tämä nuori tyttö, jota Te tavoittelette, on minun kihlattuni.
ROUVA BERNICK. Mitä Te sanotte?
KONSULI BERNICK. Dina!
JUHANI TÖNNESEN. Hän! Teidän —?
NEITI BERNICK. Et, ethän ole, Dina!