DINA. Mutta ensin tahdon minä tehdä työtä, tulla joksikin itse, sillä tavoin kuin Tekin olette. Minä en tahdo olla mikään esine, joka vain otetaan.
NEITI HESSEL. Se on oikein; niin pitääkin tehdä.
JUHANI TÖNNESEN. Hyvä; minä odotan ja toivon —
NEITI HESSEL. — ja voitat, poika! Mutta nyt laivaan!
JUHANI TÖNNESEN. Niin, laivaan! Ah, Lona, rakas sisko, sananen vielä, kuules nyt —
(Hän vie neiti Hesselin taustalle ja puhelee kiireesti
hänen kanssaan.)
NEITI BERNICK. Dina, sinä onnellinen, — anna minun katsella itseäsi, suudella sinua kerran vielä, viimeisen.
DINA. Ei viimeisen; ei, rakas, kallis täti, me näemme kyllä vielä toisemme.
NEITI BERNICK. Emme koskaan! Lupaa se, Dina, älä tule koskaan takaisin. (Ottaa häntä molemmista käsistä ja katselee häntä.) Nyt sinä lähdet onnesi helmaan, rakas lapsi; — poikki meren. Oi, kuinka usein minä olen koulusalissa kaivannut sinne meren taakse! Siellä mahtaa olla ihana elää; avarampi taivas; pilvet kulkevat korkeammalla kuin täällä, vapaampi ilma liehuu ihmisten pään päällä —
DINA. Oi, Martta-täti, kerran sinäkin tulet jälkeemme.