NEITI BERNICK. Minä? En koskaan; koskaan. Täällä on minun pieni elämäntehtäväni, ja nyt luulen, että minusta voi tulla täydellisesti ja eheästi se, mitä minun on oltava.
DINA. Minä en jaksa ajatella eroa ainaiseksi sinusta.
NEITI BERNICK. Ah, ihminen voi erota niin paljosta, Dina. (Suutelee häntä.) Mutta sitä et sinä saa koskaan kokea, lapsi kulta. Lupaa minulle, että teet hänet onnelliseksi.
DINA. Minä en tahdo luvata mitään; minä vihaan lupaamisia; tulkoon kaikki ikäänkuin itsestään.
NEITI BERNICK. Niin, niin se on oleva; sinun on vaan oltava sellainen kuin olet, — suora ja uskollinen itsellesi.
DINA. Se tahdon olla, täti.
NEITI HESSEL (pistää taskuunsa eräitä papereita, jotka Juhani on hänelle antanut). Hyvä, hyvä, kunnon poika. Mutta nyt matkaan.
JUHANI TÖNNESEN. Niin, nyt ei ole enää aikaa hukata. Hyvästi, Lona; kiitos kaikesta rakkaudestasi. Hyvästi, Martta, ja kiitokset sinullekin uskollisesta ystävyydestä.
NEITI BERNICK. Jää hyvästi, Juhani! Jää hyvästi, Dina! Ja onnea kaikkina elonpäivinänne!
(Hän ja neiti Hessel työntävät lähteviä taustalle ovea kohti. Juhani Tönnesen ja Dina poistuvat nopeasti puutarhan kautta. Neiti Hessel sulkee oven ja vetää verhot sen eteen.)