NEITI HESSEL. Nyt olemme yksin, Martta. Sinulta meni Dina ja minulta
Juhani.
NEITI BERNICK. Sinulta — Juhani?
NEITI HESSEL. Hän oli mennyt minulta puolittain jo siellä meren takana. Poika ikävöi jo niin kovin saada seistä omilla jaloillaan; siksi uskottelin hänelle, että minua vaivasi koti-ikävä.
NEITI BERNICK. Siksikö? No, nyt ymmärrän, miksi sinä tulit. Mutta hän vaatii kyllä sinut takaisin, Lona.
NEITI HESSEL. Vanhan sisarpuolenko, — mitä hän nyt hänellä enää? —
Miehet repivät niin paljon rikki ympäriltään saavuttaakseen onnensa.
NEITI BERNICK. Niin käy joskus.
NEITI HESSEL. Mutta me pysymme yhdessä, Martta.
NEITI BERNICK. Voinko minä olla mitään sinulle?
NEITI HESSEL. Kuka olisi enemmän? Me kaksi kasvatti-äitiä, — emmekö me molemmat nyt ole menettäneet lapsiamme? Nyt me olemme kumpikin yksin.
NEITI BERNICK. Niin, yksin. Ja siksi sinun pitää saada tietää kaikki, — että olen rakastanut Juhania enemmän kuin mitään muuta maailmassa.