NEITI HESSEL. Martta! (Tarttuu häntä käsivarteen.) Onko tämä totta?
NEITI BERNICK. Koko elämäni sisältö on niissä sanoissa. Minä olen rakastanut häntä ja odottanut häntä. Joka kesä olen odottanut, että hän tulisi. Ja sitten hän tuli; — mutta hän ei minua nähnyt.
NEITI HESSEL. Rakastanut häntä! Ja itse annoit hänelle kuitenkin hänen onnensa.
NEITI BERNICK. Enkö antaisi onnea hänelle, kun olen häntä rakastanut? Niin, minä olen rakastanut häntä. Koko elämäni olen pyhittänyt hänelle, aina siitä saakka, jolloin hän matkusti pois. Mitä syytä minulla oli toivoa, ajattelet? Oi, minä luulen kyllä, että minulla oli jotakin syytä. Mutta kun hän tuli takaisin, — silloin näytti kuin kaikki muistot olisivat olleet pyyhityt pois hänen mielestään. Hän ei nähnyt minua.
NEITI HESSEL. Dina sinut saattoi varjoon, Martta.
NEITI BERNICK. Hyvä, että hän sen teki. Siihen aikaan, jolloin hän läksi maasta, me olimme yhdenikäisiä; nyt, kun näin hänet uudestaan, — oi, sitä hirveää hetkeä, — silloin selveni minulle, että nyt olin kymmenen vuotta vanhempi häntä. Siellä hän oli elänyt toisissa maissa kirkkaassa, häikäisevässä auringonpaisteessa ja vetänyt nuoruutta ja terveyttä suoniinsa joka henkäyksellä; ja täällä minä sillä aikaa kehräsin, kehräsin —
NEITI HESSEL. — hänen onnensa lankaa, Martta.
NEITI BERNICK. Niin, se oli kultainen lanka. Ei katkeruutta! Eikö niin,
Lona, me olemme olleet hänelle kaksi hyvää sisarta?
NEITI HESSEL (sulkee neiti Bernickin syliinsä). Martta!
(Konsuli Bernick tulee huoneestaan.)