NEITI HESSEL. Koko kaupunkihan tulitetaan, olen kuullut.
KONSULI BERNICK. Niin, sekin on niille pistänyt päähän.
NEITI HESSEL. Kaikki yhdistykset tulevat lippuineen tänne. Sinun nimesi on loistava tulikirjaimilla. Tänä yönä sähkötetään ympäri maata: »Onnellisen perheensä ympäröimänä otti konsuli Bernick vastaan kansalaistensa kunnioituksen yhtenä yhteiskuntansa pylväistä.»
KONSULI BERNICK. Niin; ja ulkona huudetaan eläköötä, ja väki riemuitsee ja vaatii minua esiin ovelle, jossa minun on pakko kumartaa ja kiittää.
NEITI HESSEL. Kuinka, pakko —
KONSULI BERNICK. Luuletko sinä, että minä olen onnellinen tällä hetkellä?
NEITI HESSEL. Ei, minä en luule, että sinä voit olla aivan onnellinen.
KONSULI BERNICK. Lona, sinä halveksit minua.
NEITI HESSEL. En vielä.
KONSULI BERNICK. Sinulla ei olekaan oikeutta siihen. Ei oikeutta halveksia minua! — Lona, sinä et voi aavistaa, kuinka sanomattoman yksin minä olen tässä ahtaassa ja vääristyneessä yhteiskunnassa, — kuinka minä vuosi vuodelta olen saanut tinkiä vaatimuksestani kokonaiseen ja henkeni täyttävään elämäntyöhön. Mitä olen minä saanut aikaan, miten moninaiselta se näyttäneekin? Sitä ja tätä, — pikkunäperrystä. Mutta muuta tai enempää ei täällä kärsitä. Jos minä astuisin askeleenkin etemmäksi sitä näkökantaa ja mielialaa, joka on päiväjärjestyksessä, niin tulisi vallastani loppu. Tiedätkö, mitä me olemme, me, joita pidetään yhteiskunnan pylväinä? Me olemme yhteiskunnan välikappaleita, siinä kaikki.