NEITI HESSEL. Karsten, sano, mitä tyydytystä tämä ulkokiilto ja petos sinulle tuottaa.
KONSULI BERNICK. Minulle ei mitään. Minun täytyy syöksyä perikatoon niinkuin tämä koko pilaantunut yhteiskunta. Mutta meidän jälkeemme kasvaa uusi sukupolvi; minä teen työtä poikani hyväksi; hänelle minä valmistan oikean elämäntehtävän. On koittava aika, jolloin yhteiskunta-elämään tunkeutuu totuus, ja sille on hän perustava onnellisemman elämän kuin hänen isällään oli.
NEITI HESSEL. Mutta valheen pohjalle? Ajattele, mitä annat pojallesi perinnöksi.
KONSULI BERNICK (masentaen epätoivoaan). Minä annan hänelle tuhat kertaa pahemman perinnön kuin arvaatkaan. Mutta lakkaahan kirouskin kerran. Ja kuitenkin — kaikitenkin — (kuohahtaen) miten Te voitte tehdä minulle kaiken tämän! Mutta nyt se on tullut. Nyt minun täytyy vain eteenpäin. Teidän ei onnistu murskata minua!
(Hilmar Tönnesen, avattu kirjelappu kädessä, tulee kiireesti ja hätääntyneenä oikealta.)
HILMAR TÖNNESEN. Mutta tämähän vasta. — Betty, Betty!
KONSULI BERNICK. Mitä nyt? Joko he tulevat?
HILMAR TÖNNESEN. Ei, ei, mutta minun täytyy saada välttämättä puhua jonkun — (Menee takimmaisesta ovesta vasemmalle.)
NEITI HESSEL. Karsten; sinä sanoit, että me tulimme sinua tänne murskaamaan. Näytänpä siis sinulle, mitä maata tuo mies on, tuo tuhlaajapoika, jota Teidän siveellinen yhteiskuntanne kammoaa kuin ruttotautista. Hän tulee toimeen ilman Teitäkin, sillä nyt hän lähti pois.
KONSULI BERNICK. Mutta tulee takaisin.