TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Kaikki liput käsillä. Minkälainen kulkue! Tuolla on juhlakomitea, kolleega Rörlund etunenässä.
KONSULI BERNICK. Antaa heidän tulla, sanon minä.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Mutta kuule; noin kiihtyneessä mielentilassa kuin olet —
KONSULI BERNICK. Niin, mitä sitten?
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Minä en ole taipumaton puhumaan puolestasi.
KONSULI BERNICK. Ei, kiitos; tänä iltana minä tahdon puhua itse.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Mutta tiedätkö sinä myöskin, mitä sinun pitää sanoa?
KONSULI BERNICK. Kyllä, ole varma siitä, Rummel, — nyt minä tiedän, mitä minun pitää sanoa.
(Soitto on sillävälin vaiennut. Puutarhaovi avataan. Kolleega Rörlund, juhlakomitea jälessään, astuu sisään, parin miespalvelijan seuraamana, jotka kantavat peitettyä koria. Heidän perästään tulee kaupunkilaisia, kaikkiin kansanluokkiin kuuluvia, niin paljon kuin saliin mahtuu. Lukematon joukko lippuja ja viirejä liehuu ulkona puistossa ja kadulla.)
KOLLEEGA RÖRLUND. Korkeasti kunnioitettava herra konsuli! Minä huomaan siitä hämmästyksestä, joka kuvastuu kasvoillanne, että me tunkeudumme täten odottamattomina vieraina Teidän luoksenne, Teidän onnelliseen perhepiiriinne, Teidän rauhallisen lietenne ääreen, jossa kunnialliset ja toimeliaat ystävät ja kansalaiset Teitä juuri ympäröivät. Mutta meitä on vaatinut sydämen pakko osoittamaan Teille kunnioitustamme. Tämä ei ole ensi kertaa, jolloin sellaista tapahtuu, mutta kuitenkin on se ensimäinen kerta näin suuressa mittakaavassa. Me olemme monta kertaa tuoneet Teille kiitoksemme siitä vankasta moraalisesta pohjasta, jolle Te olette niin sanoakseni yhteiskuntamme rakentanut. Tällä kertaa kunnioitamme Teitä eritoten sinä selvänäköisenä, väsymättömänä, epäitsekkäänä, niin, itsensä uhraavana kansalaisena, joka on pannut alkuun yrityksen, mikä, kaikkien asiantuntijain mielipiteen mukaan, on antava valtavan sysäyksen tämän yhteiskuntamme ajalliseksi hyväksi ja menestykseksi.