KOKO KANSANJOUKKO. Eläköön konsuli Bernick! Eläköön, yhteiskunnan pylväät! Eläköön, eläköön, eläköön!
NEITI HESSEL. Onneksi, lanko!
KONSULI BERNICK (alkaa vakavasti ja hitaasti). Kansalaiset, — puheenjohtajanne lausui tässä, että me seisomme tänä iltana uuden ajan kynnyksellä, — ja minä toivon, että on niin käypä. Mutta että siten voisi käydä, ottakaamme vastaan ja omaksemme totuus, — totuus, joka tähän iltaan saakka on kaikkialla ja joka suhteessa ollut tässä yhteiskunnassa koditon.
(Hämmästystä läsnäolijain joukossa.)
KONSULI BERNICK. Minun täytyy niinollen kieltäytyä ottamasta vastaan niitä kiitoslauseita, joita Te, herra kolleega, olette, tällaisissa tiloissa vallitsevan vanhan hyvän tavan mukaan, minulle niin runsaasti jaellut. Minä en ansaitse niitä; sillä minä en ole tähän päivään asti ollut mikään epäitsekäs mies. Jos en aina olekaan tavoitellut rahallista voittoa, niin olen nyt kuitenkin vakuutettu, että vallan, vaikutuksen, maineen himo on ollut useimpien minun tekojeni perussyynä.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (puoliääneen). Mitäs tämä on?
KONSULI BERNICK. Näin kansalaisteni edessä en minä siitä itseäni millään tavoin moiti; sillä luulenpa vielä rohkenevani asettua täkäläisten ansiokkaiden miesten joukossa ensimäisten riviin.
USEITA ÄÄNIÄ. Kyllä, kyllä, hyvä!
KONSULI BERNICK. Mutta se, minkä minä luen itselleni viaksi, on, että minä olen niin usein ollut kyllin heikko poiketakseni syrjäpoluille, siksi, että minä pelkäsin, koska sen seikan tunsin, yhteiskuntamme taipumusta nähdä halpoja perussyitä kaiken takana, mitä mies täällä yrittäneekin. Ja nyt tulen kohtaan, joka koskee tätä.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (rauhattomana). Hm — hm.