KAUPPIAS VIGELAND. Voi saatana soikoon, — oh siunaa, mitä sanon?
KANSANJOUKKO (ulkona). Huraa, huraa, huraa!
KONSULI BERNICK. Hiljaisuutta, hyvät herrat. Minulla ei ole mitään oikeutta saada tätä kunnioitusta; sillä se, mitä nyt olen päättänyt, ei alun pitäen ollut minun aikomukseni. Minun aikomukseni oli pitää itse ne kaikki, ja minä olen yhä edelleenkin sitä mieltä, että näitä taloja voidaan parhaiten käyttää yhteiskunnan hyödyksi, jos ne säilytetään yksissä käsissä. Mutta sopii valita. Jos sitä toivotaan, niin olen minä taipuisa hoitamaan niitä parhaan taitoni mukaan.
ÄÄNIÄ. Niin juuri! Toivotaan! Tahdotaan!
KONSULI BERNICK. Mutta ensin täytyy kansalaisteni saada tuntea minut pohjia myöten. Tarkastakoon sitten jokainen omaa itseään, ja olkoon sitten päätetty, että tästä illasta lähtien me alotamme uutta aikaa. Vanha aika, sen ulkokiilto ja teeskentely, sen onttous ja valheellinen siveys ja töittemme surkeat perussyyt, olkoot meille vasta ikäänkuin museona, joka on avattu jokaisen meidän opiksemme; ja tähän museoon me lahjoitamme, eikö niin, hyvät herrat? — sekä kahvikaluston että pokaalin ja albumin ynnä tuon liitupaperille painetun, korukansiin sidotun postillan.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Se on tietty.
KAUPPIAS VIGELAND (mutisee). Kun kerran olette muunkin vienyt, niin —
KAUPPIAS SANDSTAD. Tehkää niin hyvin.
KONSULI BERNICK. Ja nyt päätili yhteiskunnan kanssa. Tässä mainittiin, että me olimme tänä iltana päässeet eräistä huonoista aineksista. Minä voin siihen lisätä seikan, jota ei tiedetä: se mies, jota tuo vihjaus koski, ei matkustanut täältä yksin; häntä seurasi, ruvetakseen hänen vaimokseen —
NEITI HESSEL (kovalla äänellä). Dina Dorf!