KOLLEEGA RÖRLUND. Mitä!
ROUVA BERNICK. Mitä sanoit!
(Suurta hämmästystä läsnäolijain joukossa.)
KOLLEEGA RÖRLUND. Paennut? Karannut — hänen kanssaan! Mahdotonta!
KONSULI BERNICK. Ruvetakseen hänen vaimokseen, herra kolleega. Ja minä lisään vielä jotakin. (Hiljaa.) Betty, rohkaise luontosi ja kestä mitä nyt saat kuulla. (Ääneen.) Minä sanon: hattu päästä sen miehen edessä! Sillä hän on ylevästi ottanut toisen miehen rikoksen omaksi syykseen. Kanasalaiset, minä tahdon vapautua valheesta; se on ollut vähällä myrkyttää jok'ainoan solun olennossani. Teidän täytyy saada tietää kaikki. Minä se olin viisitoista vuotta sitten se syyllinen.
ROUVA BERNICK. (hiljaa ja vavahtaen). Karsten!
NEITI BERNICK (samoin). Oi, Juhani —!
NEITI HESSEL. Nyt voitit vihdoin itsesi!
(Mykkää hämmästystä läsnäolijain joukossa.)
KONSULI BERNICK. Niin, kansalaiset, minä olin silloin syyllinen, ja hän lähti maasta pois. Niitä ilkeitä ja valheellisia huhuja, joita sitten jälkeenpäin levitettiin, ei mikään maallinen mahti nykyään enää voi todistaa vääriksi. Mutta siinä suhteessa ei ainakaan minulla ole valittamista. Viisitoista vuotta sitten nousin minä ylös siivilleni niiden huhujen avulla; onko minun nyt suistuttava alas niiden vuoksi, sen saa jokainen itse harkita.