KOLLEEGA RÖRLUND. Kuin salama kirkkaalta taivaalta! Kaupungin ensimäinen mies —! (Hiljaisella äänellä rouva Bernickille.) Voi, miten minä surkuttelen Teitä, rouva.
HILMAR TÖNNESEN. Semmoinen tunnustus! No, nyt minä sanon —
KONSULI BERNICK. Mutta ei ratkaisua tänä iltana. Pyydän jokaista menemään kotiinsa, — kokoamaan ajatuksiaan, — tutkimaan itseänsä. Kun mielet ovat rauhoittuneet, on ilmenevä, olenko minä hukannut vai voittanut sillä, että puhuin. Jääkää hyvästi. Minulla on vielä paljon, paljon katumista; mutta se koskee ainoastaan minun omaatuntoani. Hyvää yötä! Pois kaikki juhlakomeus. Me tiedämme kaikki, ettei sellainen ole tässä paikallaan.
KOLLEEGA RÖRLUND. Tosiaan ei. (Hiljaa rouva Bernickille.) Karkasi! Hän oli siis kuitenkin minulle täydellisesti arvoton. (Puoliääneen juhlakomitean jäsenille.) Niin, hyvät herrat, tämän jälkeen taitaa olla parasta, että poistumme kaikessa hiljaisuudessa.
HILMAR TÖNNESEN. Kuinka ihminen tällaisen jälkeen voi pitää korkealla aatteen lippua, sitä en —. Uh!
(Tieto asiasta on sillävälin siirtynyt kuiskeena suusta suuhun. Kaikki lippukulkueeseen kuuluvat poistuvat puutarhan kautta. Rummel, Sandstad ja Vigeland lähtevät salista kiivaassa, joskin matalaäänisessä sanasodassa. Hilmar Tönnesen hiipii ulos oikealle. Äänettömyyden vallitessa jäävät saliin konsuli Bernick, rouva Bernick, neiti Bernick, neiti Hessel ja prokuristi Krap.)
KONSULI BERNICK. Betty, voitko antaa minulle anteeksi?
ROUVA BERNICK (katsoo hymyillen häneen). Tiedätkö, Karsten, nyt annoit sinä minulle iloisimman tulevaisuuden näyn kuin koskaan ennen.
KONSULI BERNICK. Kuinka —?
ROUVA BERNICK. Monta vuotta minä luulin, että olin kerran sinut omistanut ja sitten kadottanut. Nyt minä tiedän, etten ole omistanut sinua koskaan; mutta minä olen sinut voittava.