HILMAR TÖNNESEN. Enpä aivan ilmankaan. Kun minä läksin täältä eilisiltana, jouduin sattumalta klubiin, tautini tähden. Minä huomasin heti vaikenemisesta, joka siellä syntyi, että nuo amerikalaiset olivat olleet laudalla. Sitten tulee tuo hävytön toimittaja Hammer sisään ja onnittelee minua aivan ääneen rikkaan serkkuni kotiintulon johdosta.
KONSULI BERNICK. Rikkaan —?
HILMAR TÖNNESEN. Niin, sitä sanaa hän käytti. Minä tähtäsin tietysti häntä hyvin ansaitulla katseella ja annoin hänen ymmärtää, etten minä tiennyt mitään Juhani Tönnesenin rikkauksista. »Oho», sanoo hän, »sepä merkillistä; onhan Amerikassa tapana päästä jaloillensa, kun on vaan millä alkaa, ja eihän Teidän serkkunne matkustanut sinne tyhjin käsin».
KONSULI BERNICK. Hm, tee minulle palvelus —
ROUVA BERNICK (huolissaan). Siinä sen nyt näet, Karsten.
HILMAR TÖNNESEN. Niin, minä sain joka tapauksessa unettoman yön tuon olennon tähden. Ja kuljeskelee vielä kadulla sellaisin naamoin kuin hänellä ei olisi tuon taivaallista. Miksi hän ei jäänyt sinne ikipäiviksi? On aivan sietämätöntä, miten eräät ihmiset ovat sitkeähenkisiä.
ROUVA BERNICK. Hyvä Jumala, mitä sanot, Hilmar?
HILMAR TÖNNESEN. Oh, en sano mitään. Mutta että hän pääsee ehjin nahoin rautatieonnettomuuksista ja Kalifornian karhujen ja mustajalka-indiaanien kynsistä; ei saanut edes skalpiaan nyljetyksi —. Uh, tuolla ne taas tulevat.
KONSULI BERNICK (katsoo ulos kadulle). Olavikin on siellä!
HILMAR TÖNNESEN. Tietysti; tottahan he tahtovat muistuttaa ihmisille, että kuuluvat kaupungin ensimäiseen perheeseen. Katsokaa nyt, tuolla tulevat kaikki vetelehtijät ulos apteekista ja töllistelevät heitä ja tekevät huomautuksiaan. Tämä ei tosiaan ole minun hermojani varten; miten voi mies tällaisissa olosuhteissa pitää korkealla aatteen lippua, sitä en —