NEITI HESSEL. Minä uskallan sanoa, ettei Bernick taida olla sen moraalisempi kuin muutkaan miehet.
ROUVA BERNICK. Niin syvälle on siis viha häntä kohtaan sinuun juurtunut! Mutta miksi sinä sitten tulit tänne, kun et ole voinut unohtaa, että —? Minä en ymmärrä, kuinka sinä uskallat astua hänen silmäinsä eteen sen jälkeen, kun sinä loukkasit häntä niin halpamaisesti.
NEITI HESSEL. Niin, Betty, sillä kertaa minä jouduin liian suunniltani.
ROUVA BERNICK. Ja kuinka jalomielisesti hän on antanut anteeksi sinulle, hän, joka ei koskaan ole rikkonut mitään! Sillä eipä hän sille mitään voinut, että sinä täällä rakentelit turhia toiveita. Mutta siitä lähtien sinä olet vihannut minuakin. (Puhkeaa itkuun.) Sinä et olisi koskaan suonut minulle onneani. Ja nyt sinä tulet tänne vierittämään tämän kaiken minun päälleni, — näyttääksesi kaupungille, millaiseen sukuun minä olen Karstenin saattanut. Niin, minuun, minuun se sattuu, ja sitä juuri sinä tahdot. Oi, miten ilkeästi sinä teet!
(Poistuu itkien takimmaisesta ovesta vasemmalle.)
NEITI HESSEL (katselee hänen jälkeensä). Betty-parka.
(Konsuli Bernick tulee huoneestaan.)
KONSULI BERNICK (ovellansa). Niin, niin, hyvä on, herra Krap; se on erinomaista. Lähettäkää 400 kruunua köyhille ruokaan. (Kääntyy saliin päin.) Lona! (Tulee lähemmäksi.) Sinä olet yksin? Eikö Betty tule tänne?
NEITI HESSEL. Ei. Pitääkö minun hänet noutaa?
KONSULI BERNICK. Ei, ei, ei, anna olla! Oi, Lona, sinä et tiedä, kuinka suuresti olen kaivannut saada puhua suoraan sinun kanssasi, — saada kerjätä sinulta anteeksi.