NEITI HESSEL. Kuule, Karsten, älkäämme ruvetko senttimentaaleiksi; se ei sovi meikäläisille.
KONSULI BERNICK. Sinun täytyy kuunnella minua, Lona. Minä tiedän, miten syyllinen minä nyt olen mielestäsi, nyt, kun sinä olet saanut kuulla tuon Dinan äidin asian. Mutta minä vannon sinulle, se oli ainoastaan lyhytaikainen hairahdus; minä olen tosiaan, aivan suoraan tunnustaen, kerran pitänyt sinusta.
NEITI HESSEL. Mitä varten sinä luulet minun tänne tulleen?
KONSULI BERNICK. Mitä sinulla liekin mielessä, rukoilen sinua, ettet ryhdy mihinkään ennenkuin minä olen puhdistanut itseni. Minä voin sen tehdä, Lona; voin ainakin puolustaa tekoani.
NEITI HESSEL. Nyt sinä pelkäät. — Olet kerran pitänyt minusta, sanot. Niin, samaa vakuutit sinä kyllä usein kirjeissäsikin; ja ehkä se olikin totta — tavallaan, sen aikaa kuin sinä olit ulkomailla, suuressa ja vapaassa maailmassa, joka antoi sinulle itsellesikin rohkeuden ajatella vapaasti ja suuresti. Ehkä näit minussa vähän enemmän luonnetta ja tahtoa ja itsenäisyyttä kuin enimmissä muissa täällä kotona. Ja olihan se sitäpaitsi vielä salaisuus meidän välillämme; ei ollut ketään, joka olisi voinut tehdä pilaa huonosta maustasi.
KONSULI BERNICK. Lona, miten voit luulla —?
NEITI HESSEL. Mutta sitten, kun tulit takaisin; kun kuulit pistopuheet, joita minuun sateli; kun kuulit naurettavan kaikkea, mitä nämä täällä nimittivät minun hassutteluikseni —
KONSULI BERNICK. Sinä olit siihen aikaan häikäilemätön.
NEITI HESSEL. Enimmin vain ärsyttääkseni näitä hame- ja housuniekkoja sippanoita, jotka luutivat pitkin kaupunkia. Ja kun sitten kohtasit tuon nuoren ja lumoavan näyttelijättären —
KONSULI BERNICK. Se oli poikamaisuutta; ei mitään enempää; minä vannon, ettei kymmenes osakaan niistä huhuista ja juoruista ollut totta, joita levitettiin.