NEITI HESSEL. Entä minä?
KONSULI BERNICK. Usko minua, Lona, — sinä et olisi koskaan tullut onnelliseksi minun kanssani.
NEITI HESSEL. Minun onneni tähdenkö sinä sitten jätit minut pulaan?
KONSULI BERNICK. Luuletko sinä siis, että minä tein itsekkäistä syistä niinkuin tein? Jos olisin siihen aikaan ollut yksin, niin olisin rohkein mielin alkanut alusta. Mutta sinä et ymmärrä, kuinka liikemies kasvaa, edesvastuun suunnattoman painon alla, kiinni siihen liikkeeseen, jonka hän saa perinnöksi. Tiedätkö sinä, että satojen, jopa tuhansienkin onni tai onnettomuus riippuu hänestä? Etkö ajattele, että koko se yhteiskunta, jota sekä sinä että minä kutsumme kodiksemme, olisi mitä tuntuvimmalla tavalla saanut kärsiä, jos Bernickien liike olisi joutunut vararikkoon?
NEITI HESSEL. Yhteiskunnanko vuoksi sinä nämä viisitoista vuotta olet pysynyt valheessa?
KONSULI BERNICK. Valheessa?
NEITI HESSEL. Mitä tietää Betty kaikesta siitä, mitä tapahtui ennen avioliittoanne ja mikä on sen perustana?
KONSULI BERNICK. Luuletko sinä, että minä aivan hyödyttömästi olisin mennyt häntä loukkaamaan paljastamalla niitä asioita?
NEITI HESSEL. Hyödyttömästi, sanot. Niin, sinä olet liikemies; kyllähän sinä hyödyn ymmärtänet. — Mutta kuule nyt, Karsten, nyt minäkin tahdon puhua kylmästi ja rauhallisesti. Sanoppas, — oletko sinä nyt sitten oikein onnellinen?
KONSULI BERNICK. Perheessänikö?