Aune tuli hämilleen ja katsahti maahan, ei hän itse tietänyt oliko se hymyn vaiko odottamattoman kysymyksen tähden.
— Saanko koettaa arvata? kysyi hän hiljaan, kun Aune vastauksen sijaan alkoi vääntää korkoaan maahan.
Hän nyykäytti tietämättänsä.
— Senvuoksi, että neiti tietää Vejrhöjnin kukkulalta näkevän kotinsa… Eikö niin?
Aune yhä katseli jalkojaan. Sitten katseli hän puolen pelokkaana metsästäjätä samalla jatkaen kulkuaan.
Muuta vastausta ei tullut. Mutta hän käsitti vastauksen hyvin. Hän puristi huuliaan yhteen ja vähän aikaa kävivät he vaieten toistensa sivulla.
— Tahdotteko sanoa minulle, eikö teillä ole hyvä oltava tuolla ylhäällä… linnassa? virkkoi hän viimein. Te ette viihdy siellä… Eikö totta?
Mutta Aune ei kyennyt vastaamaan. Häntä kummastutti omituinen värinä äänessä, kun metsästäjä puhui. Oliko mahdollista? Olikohan tämä todellakin…?
Kun ei hän mitään vastannut, jätti metsästäjäkin tämän aineen ja alkoi jälleen puhua metsänpalosta.
Tie päättyi nyt vähäiseen, korkealla olevaan laaksoon, jonka sivulla olevaan suureen kiveen Aunen huomio kiintyi. Tästä loi hän silmänsä jyrkkään rinteesen ja hän näki edessään jättiläis-keilan, jonka huipulla oli topograafillisella merkillä varustettu kiviroukkio. Hän arvasi nyt olevansa Vejrhöjnillä.