— Tästä tulee meidän astua ylös, sanoi metsästäjä heidän astuttuaan vuorelle. Samassa astui hän pari askelta edelle ja sanoi ystävällisesti:
— Antakaa minun auttaa teitä!
— Mikä kummallinen ihminen! ajatteli Aune, joka oli tottunut vuorivuohen tavoin kapuamaan jyrkimpiä vuoria. Kuitenkin tarttui hän ojennettuun käteen ja olipa varsin miellyttäväistä tulla näin talutetuksi liukasta rinnettä ylös. Metsästäjä oli vahva ja Aune punehtui huomatessaan tämän. Ennenkuin vuoren huipulle tulivat, pysähtyi nuorukainen äkisti ja sanoi omituisella hymyllään:
— Sulkekaa silmänne, neiti!
Aunea rupesi vähän pelottamaan ja hän mietti oliko sopivaista. Kuitenkin seurasi hän annettua kehoitusta, ja sitten kuten sokea, loppumatkan roukkiolle. Mutta kun hän täällä avasi silmänsä, löi hän ihastuksella kätensä yhteen.
Alhaalla, vuoren juurella olivat laajat suot kuni kuollut ja jähmettynyt meri. Synkkänä ja kammoksuttavana, ilman elonmerkkiä, oli tuo musta pinta puuttomain vuorten välissä. Lähellä Vejrhöjniä lenteli pari hyyppää uskaltamatta etääntyä kivenheiton päähänkään vuoresta, ne lentelivät kanervikon yläpuolella edes ja takaisin aivan kuin hermostuttavalla huudollaan olisivat tahtoneet herättää aution seudun eloon. Niiden levottomat äänet tekivät hiljaisuuden huomattavammaksi ja jylhyyden vielä kauheammaksi. Oli aivan kuin paha henki olisi liikkunut luoksepääsemättömien soitten yli, joiden myrkyllisissä kaasuissa kangastukset rakensivat aavelinnojaan.
Korkeasta paikastaan saattoi Aune aaltoilevan sumun lävitse, jonka aurinko jo oli punertavaksi värittänyt, nähdä vastaiselle puolelle. Ja pohjoisessa, kun hän katseensa sinne loi, huomasi hän vanhastaan tutun, pienen kirkon kaukana vuorten välissä. Mutta täältä katsottuna näytti se omituisen vieraalta. Siinä oli jotakin kylmää ja kolkkoa. Kun hän nyt silmäili tuota suurta, höyryävää suo-aukkoa, noita auringon valossa kullalle hohtavia kukkuloita, pitkine, mustine marjoineen, tuntui kun olisi hän tirkistellyt jotakin outoa ja kuollutta.
— Kuinka ihmeellistä! huudahti hän ehdottomasti ja pani hartaudella kätensä ristiin.
— Mutta mikä tuolla on? kysyi hän äkisti osoittaen tummaa kohtaa pohjoisessa, jossa pyöreä kunnas kohosi suosta aivan kuin myyränmätäs.
Metsästäjä, joka koko ajan oli seisonut kappalen matkan päässä ja huomannut pienimmänkin ihastuksen, ihmettelemisen ja kauhunkin ilmauksen hänen kasvoissaan, alkoi nyt kertoa. Siellä näkyi vanha linnamäki, jossa vanhin Nörrekjaer satoja vuosia sitten oli ollut, siinä oli ollut kaksikymmentäkaksi tornia sekä paksut ja lujat muurit. Vanhan tarun mukaan oli siinä sataviisikymmentä huonetta sekä sitä paitsi viisi vankiluolaa ja yksi käärmeenkuoppa, mutta koko komeuden oli tuli hävittänyt talonpoikaiskapinan aikana, jolloin myöskin linnanherra kaikkine palvelijoineen oli surmansa saanut.