Aune kuunteli kertomusta tarkasti, mutta äkkiä hän taasen virkkoi:
— Mikä huone näkyy tuolla kaukana?
Siellä näkyikin, miltei vuoreen kaivettuna, pieni sveitsiläinen maja suippuisella olkikatolla, ja oven yläpuolelta riippui suuri kivääri.
— Metsästyskoju se on, vastasi hän. Näettekö kojun takana olevan suon?… Syksyisin on siellä paljo sorsia ja silloin oleskelee kreivi siellä yöt päivät metsästääkseen.
— Kreivi? kysyi Aune katsoen kysyvästi häneen. — Nuori kreivikö?
— Niin, sanoi hän tirkistellen Aunea paremmin häntä nähdäkseen.
— Niin, mutta… onhan hän… eikö hän ole?…
— Tarkoitatteko… eikö hän ote vähäjärkinen, eikö niin? Kenties olette kuulleet, että 'hän on koiraa vailla?… Enkö ole oikeassa? tiedusteli hän hymyillen kummallisesti. — Mutta voipi kai hän senvuoksi sorsia ampua? — Eikä hän itse asiassa niin paljon ammukkaan, lisäsi hän hieman nauraen.
— Ah, minä luulin… — mutta hän ei lausettaan jatkanut, vaan vaipui ajatuksiinsa katse kiitäen soitten yli.
Oli kuin ei hän olisi voinut irroittua tästä ihmeellisestä näystä.
Viimein alkoivat he kuitenkin astua rinnettä alas.