Vielä kerran, ennenkuin hän jätti paikan, tahtoi hän katsella suuren suurta kiveä, joka oli siinä kuin kallio kanervikon keskellä. Hän oli nyt aivan ujostelematon ja käveli kiven ympäri ihmetellen, että tuollainen jättiläinen oli eksynyt niin korkealle.
Kuitenkin huomasi hän nyt, että metsästäjä vastasi häntä enemmän harvasanaisesti ja hajamielisesti sekä että hän ylimalkaan oli tullut varovaisemmaksi, kuten umpimieliset ihmiset ainakin, kun he mielestään ovat olleet liian avosydämmiset ja puheliaat. Näyttipä, kuin aikoisi hän jättää Aunen nyt, sillä hän heitti pyssynsä olalleen ja katseli koiraansa, joka koko ajan oli uskollisesti häntä seurannut.
Aune kiitti häntä ystävällisyydestään ja pian olivat kumpikin tahollaan näkymättömissä.
Mutta pienen laakson loppupäässä kääntyi Aune vielä kerran ja katseli kiviroukkiota. Häntä kummastutti, ettei vanhan kodin ja kaikkien rakkaitten paikkojen näkeminen häneen syvemmin vaikuttanut. Hän soimasi itseään, sillä hän pelkäsi, että vieraan metsästäjän läsnäolo oli liian paljon kiinnittänyt hänen huomiotaan puoleensa. Hän ei ollut tottunut seurustelemaan nuorten miesten kanssa ja tässä hitaasti kulkiessaan polkua, mikä johti linnaan, tuli hän yhä levottomammaksi, kenties oli hän käyttäytynyt sopimattomasti, kun hän niin avomielisesti oli puhellut sekä kävellyt nuoren miehen kanssa, jota ei ensinkään tuntenut.
Kun hän meni yksinäisen tuvan ohitse, kuuli hän oven hiljalleen aukeavan; kun hän kääntyi, huomasi hän nuoren tytön, joka katseli häntä terävin, vihasin silmäyksin niin, että häntä kauhistutti. Tietämättänsä kiiruhti hän askeleitaan, mutta oli kuin tuo katse olisi häntä yhä seurannut, eikä hän ollut hyvillä mielin ennen, kuin hän näki sini-taivaan vapaana ylitsensä sekä eroitti Nörrekjaerin huiput vuorenharjanteen yli.
Linnassa tuli jo etehisessä neiti Leidersdorff häntä vastaan; hän oli ollut hyvin levoton, kun Aune niin kauan oli viipynyt ja kertoi, että kreivitär jo kaksi kertaa oli kysynyt häntä. Aunen piti — lisäsi hän — tänäpänä ensi kerran syömän kreivittären seurassa kammiossa. Hänen täytyi siis mennä heti huoneisiinsa pukeutumaan ja huolellisesti täytyi hänen se tehdä, sillä kreivitär näki mielellään, että pöydässä oltiin hyvin puetut.
Ruoka-aikana tuli Aune, halvimpaan jokapäiväiseen pukuunsa puettuna, kammioon. Tuskin uskalsi hän kajota ruokaan, vaikka hän pitkän kävelynsä jälkeen oli nälkäinen kuin susi. Kreivitär kyseli, missä hän oli ollut ja hän kertoi avomielisesti, että oli tavannut metsänvartijan, joka oli ollut ystävällinen ja osoittanut hänelle tien.
— Vai niin, metsänvartija! — no, tosiaan on hän hauska poika, sanoi kreivitär hymyillen.
Illan täytyi Aunen jälleen viettää hänen armonsa seurassa ja lukea hänelle paksua kirjaa, kummallista romaania, josta hän ei sanaakaan käsittänyt. Mutta jo kello kahdeksan vetäytyi kreivitär omiin huoneisiinsa ja Aune meni omaansa, jossa hän istuutui lukeakseen isänsä Uutta Testamenttiä, joka oli hänen kalliin aarteensa ja jota hän ei koskaan voinut ottaa käteensä ilman, että kaikki surut ja murheet muistuivat hänelle mieleen. Kuitenkin koetti hän lukea ja tutkia sitä vapaahetkinään toivossa, että hän sen kautta olisi kuollutta lähempänä.
Aika ajoin katsahti hän ulos ja vaipui ajatuksiinsa. Muiden muassa ajatteli hän metsästäjätä, jonka oli tänäpänä tavannut. Ken oli hän oikeastaan? Eikö ollut ihmeellistä, että hän niin hyvin oli arvannut hänen ajatuksensa? Miksi ei hänessä ollut rohkeutta vastata? Miksi oli hän yht'äkkiä käynyt pelkuriksi? Olihan hän sanonut, että olisi mielellään tahtonut tuntea hänen isänsä. Kuinka kummallisia kysymyksiä oli hän tehnyt ja omituinen oli äänensä!… Aune istui kauan ja tirkisteli tummilta silmiltään leimuavaan tuleen.