Saisiko hänestä todellisen ystävän, liittolaisen?
VI.
Aune ei ollut monta päivää Nörrekjaerissä ennen kuin hän huomasi, ettei hän suinkaan ollut ainoa, joka oli levoton nuoren kreivin tähden. Sekä neiti että talon muu palvelusväki olivat levottoman näköiset niin pian, kun hänen nimensäkin mainittiin; kreivittärenkin hienoissa piirteissä kuvastui jonkunlainen levottomuus joka kerta, kun hänelle sanottiin joku asia, mihin pojan nimi oli sekoitettu.
Sitävastoin oli toinen, josta aina puhuttiin mitä kiitettävimmin.
Tämä oli seitsemän kolmatta vuotias kreivi Maunu, joka kaksi vuotta sitten oli pudonnut hevosen seljästä ja jonka surullinen kuoleva oli saattanut vanhan kreivinkin hautaan. Hänestä puhui miltei jokainen kyynelsilmin. Hänen muistokseen riippuivat vielä mustat suruharsot huoneissa, ajokaluissa ja palvelijoitten puvuissa. Olipa kuin hänen henkensä olisi liidellyt linnassa ja painanut leimansa linnan elämään.
Kreivittären arkihuoneessa riippui iso, kullatussa kehyksessä oleva ja suruharsolla peitetty kuva vainajasta, mikä ulottui katosta laattiaan. Tämän kuvan mukaan oli hän ollut pitkä ja hoikka, vaaleahapsinen ja sinisilmäinen, hampaansa olivat kauniit ja miellyttävä hymy hänen kasvoissaan. Hän oli kuvattu skotlantilaisessa metsästyspuvussa polvihousuilla, päässään teerentöyhtöinen hattu. Vyöllään oli häneltä leveä, keltainen nahkavyö — jossa riippui kimppu metsälintuja — käsissä oli hirvennahkahansikkaat. Oikea käsivarsi nojasi pyssyyn ja hänen takanaan näkyi sekä pieniä että isoja koiria pitkät kielensä ulkona suusta.
Neiti Leidersdorff ei koskaan väsynyt kertoessaan Aunelle että Maunu kreivi hamasta lapsuudestaan oli ollut kaikkien epäjumala sekä miellyttänyt jokaista, joka vähänkin oli tekemisissä hänen kanssaan, talon omista palvelijoista alkaen aina Köpenhaminassa olevaan hoviin. Kymmeniä kertoja oli hän kertonut, että kuningatar itki kuultuaan hänen kuolleen. Mutta Aune käsitti, että suru oli käynyt syvemmäksi ja saanut perinpohjaisemman merkityksen sen kautta, että rikkaan kreivikunnan hallitus joutui nuorimman, nyt ainoan pojan käsiin, jonka terveydentila huolestutti kaikkia.
Usein mietiskeli hän, mikä nuorta kreiviä oikein vaivaa, sillä ettei hän ollut tylsämielinen eikä mielipuoli — kuten hän ensin oli luullut — siihen päätökseen oli hän tullut muutamista sanoista, joita silloin tällöin oli kuullut.
Eräänä päivänä rohkaisi hän kuitenkin itseään ja kyseli sitä neiti Leidersdorffilta, mutta tämä ei tahtonut ensin mitään kertoa, koetti vaan puhua kaunistellen siitä ja kehoitti häntä varomaan kreiviä, kertoi, ettei tällä ollut hyvä mielenluonne ja että hän, ylimalkaan sanottuna, oli aina ollut aivan toisellainen kuin veli. Vähitellen hän kuitenkin ilmaisi, että kreivi ajottain oli vaarallinenkin ympäristölleen. Kreivitärkin häntä pelkäsi ja vanan kreivin kuoltua ei kellään ollut valtaa hänen ylitsensä, kun paha sisu sai vallan hänessä. Sitäpaitse oli hän aina elänyt halpamaisesti ja levottomasti eikä pitkää aikaa ollut kulunut siitä, kun hän oli väkivallalla sortanut erästä tyttöä. Hurjan luonteensa ja onnettomien taipumustensa kautta oli hän jo lapsuudestaan tuottanut perheelle paljo surua ja levottomuutta.
Nämä kertomukset eivät suinkaan vähentäneet Aunen levottomuutta. Aina hän pelkäsi kohtaavansa kreivin portaissa tai käytävissä. Huoneissa ollessaan säpsähti hän joka kerta, kun kuuli oven aukeavan tai askeleita lähestyvän, vaikka neiti olikin sanonut, ettei kreivi milloinkaan tule tähän linnan osaan sekä että hän tähän aikaan vietti suurimman osan ajasta metsänvartijan luona metsästäjäkojussa suon toisella puolella.