Nämät puheet neiti Leidersdorffin kanssa pidettiin aina illoin sen jälkeen kuin kreivitär oli mennyt huoneisiinsa. Neiti ja Aune istuivat silloin valkean ääressä kreivittären arkihuoneessa kammion vieressä, jonka ovet sänkykamariin olivat avoinna niin, että he heti voivat kuulla kun kreivitär joko soitti tai huusi heitä. Tähän aikaan vuorokaudesta, jolloin taloudelliset toimet olivat ohitse, oli neitimme hyvin puheliaalla tuulella, jonka myöskin vaikutti ympärillä vallitseva hiljaisuus, huoneen kunnian-arvoinen asu, seinällä riippuvat vanhat perhekuvat, tulen rätinä uunissa ja kahdensadan vuotisen seinäkellon naksutus.
Puhe-aine oli aina sama, nimittäin elämä linnassa entis-aikoina ennen onnettomuuden tapausta. Hän oli, Martti vartijan jälkeen, vanhin talossa, sillä hän oli kreivittären kamarineitsyeenä seurannut tätä linnaan. Alituiseen eli hän entisten päivien muistoissa niin, ettei huomannut, kuinka hänen nuori kuulijansa punehtumistaan punehtui ja painoi päänsä työnsä yli, kun neiti jatkoi kertomustaan kreivittären komeista puvuista, vanhan kreivin loistavista kemuista — joita varten he usein olivat leiponeet ja valmistaneet kahdeksan päivää peräkkäin, — tahi Maunu kreivin metsästysretkistä, joihin naisetkin ottivat osaa puettuina punaisiin, kullalla koristettuihin nuttuihin, hatuissa joutsentöyhtöjä. — Unohtipa niin kokonaan itsensä, että hän nuorelle tytölle osaksi paljasti salaperäisen verhon, joka varjosi moniaita seikkailuita ja lemmenseikkoja, joita hän oli tullut näkemään ja huomaamaan.
Joka ilta, kun Aune tuli huoneesensa, oli hän suuttunut itseensä, että oli noin vaan istunut ja kuunnellut kertomuksia, jotka häntä kiihottivat ja harmitti, pyhästi lupasi hän sanoa neidille kaiken tämän seuraavana päivänä ja pyytää päästä kuulemasta sanottuja halveksittavia juttuja. Yhä enemmän hän tunsi, ettei ympäristönsä ollut puhdasta; että pahetta ja syntiä oli jokaisessa esineessä, jota hän koski; että vuosisatoja kestänyt jumalaton elämä oli itse ilmankin pilannut.
Vielä ei hänessä kuitenkaan ollut lujuutta eikä voimaa tukkia korviansa tai poistua huoneesta, kun vanhus alkoi muistelmiaan jutella. Kaikkien kuvauksien loisto ja komeus valtasi kaikki hänen aistimensa. Olipa kuin koko tuota kirjavaa sekasotkua olisi ollut hänen ympärillään ja täyttänyt linnan valoilla ja ilolla sekä silkkiin ja samettiin puetuilla, kauniilla naisilla. Nämät kuvat pyörivät kauan jälkeenkin päin hänen ajatuksissaan ja mielikuvituksessaan. Ne seurasivat häntä kaikkialle, minne hän vain meni, vieläpä uniinsakin niin, että hän eräänäkin yönä heräsi ankaralla sydämmentykytyksellä, kokonaan pyöröpäisenä soitosta, naurusta ja lojien helinästä.
Hän häpesi itseään ja punastui usein; kauhistuneena kyseli hän itseltään, oliko linnan ilma jo niin tarttunut häneen. Parannusta tehdäkseen ja poistaakseen riettaat ajatukset, luki hän yhä innokkaammin isänsä Uutta Testamenttiä ja erittäinkin pieniä, täyteen kirjoitettuja paperiliuskaleita, joita isä oli sitten tänne lehtien väliin pistänyt ja joihin oli merkitty hänen saarnansa suunnitelmia, rukouksia tai virrenvärssyjä. Hän oli aina löytävinään niissä sanoja, jotka tarkoittivat juuri häntä ja olivat sovelletut juuri tällaisia hetkiä varten — lemmekkäitä varoituksia ja lohdutussanoja, joiden kautta isä ikäänkuin ojensi kätensä haudan toiselta puolelta ohjaaksensa häntä ja osoittaaksensa hänelle oikean tien niin, ettei kompastuisi tai kulkisi harhaan. —
Muuten kuluivat päivät hiljaisessa yksitoikkoisuudessa linnassa.
Kaikki siellä tapahtui kellonlyönnillä. Aunella oli niinmuodoin määrätyt tunnit, joina hänen tuli olla kreivittären luona joko lukeakseen ääneen hänelle tai muuten pitääkseen hänelle seuraa. Mutta hän ei voinut valittaa liiallista rasittumista eikä myöskään ystävyyden ja kohteliaisuuden puutetta.
Itse kreivitärkin oli yhä vielä hyvin ystävällinen hänelle, joskin vähän itseensä sulkeutuvainen. Hänen isästään ei oltu sanaakaan puhuttu. Tavallisesti istui kreivitär aivan äänetönnä nojatuolissaan ajatuksiinsa vaipuneena, hienot, läpikuultavat kätensä ristissä helmassaan. Hän oli hyvin heikko, toisinaan niin uupunut, että ainoastaan voimakas tahdon ponnistaminen esti häntä tainnoksiin menemästä. Terveempinä hetkinään saattoi vielä nähdä piirteitä hänen menneestä ihanuudestaan, josta Aune oli kuullut paljon puhuttavan. Mutta kun hän tavallisuutensa mukaan istui ajatuksiinsa vaipuneena, oli hänen suunsa ympärillä surunvoittoinen piirre, joka saattoi hänen nuoren hoitajansa vastoin tahtoaan pitämään hänestä.
Itse asiassa ei Aune enään niin usein ajatellutkaan jättää Nörrekjaeria. Hän oli tullut siihen loppupäätökseen, että, koska tänne kerran oli joutunut, hän käyttäytyi sopivammin ja arvokkaammin, ellei koettanut vetäytyä pois velvollisuuksistaan, vaan jäisi tänne puoleksi vuotta, kuten oli luvannutkin.
Hän alkoi enemmän tutustua oloihin ja viihtyä asemassaan. Joka päivä, ilman ollessa kaunista, käveli hän pitkän matkan metsään tahi Vejrhöjniin, jonne hän oli löytänyt uuden tien, mikä ei johtanut kammoksuttavan tuvan ohitse metsässä. Raitis elämä ja käveleminen ulko-ilmassa saivat pian punan hänen poskilleen ja veri virtasi lämpimämpänä ja nopeammin hänen suonissaan.