Näillä retkillä kohtasi hän metsänvartijan alussa useasti, sittemmin joka päivä.
Ensi aikoina ei hän voinut poistaa levottomuutta, joka hänet valtasi, sun metsänvartija yht'äkkiä ilmaantui hänen sivulleen aivan kuin olisi hän maasta noussut. Hänen tervehtiessään oli sama vakoileva, pelkäävä ilmaus hänen katseessaan, jonka Aune oli ensi kerrallakin nähnyt. Osaksi katosi tämä ilmaus päivä päivältä, osaksi oli hän, kuten kreivitär oli sanonut, hauska poika, jota ei kaikkina aikoina voinut ymmärtää, mutta joka nähtävästi ei mitään pahaa tarkoittanut. Aune oli vähitellen niin tottunut hänen seuraansa, että hän viimein miltei kaipasi seuralaistaan jos sattui, etteivät he toisiaan tavanneet tai jos sää pidätti häntä sisällä.
Ei hän viihtynyt metsänvartijan seurassa hänen puheliaisuutensa tähden. Päinvastoin käveli tämä usein mykkänä ja hämillään ollen pureskeli heinänkortta aivan kuin ei olisi löytänyt puheen ainetta. Kun hän taasen puhui, tuntui usein siltä, kun hän ei aina olisi ajatellut, mitä puhui, vaan näytti tyytyväiseltä kuu sai koirineen seurata Aunea — tuntui kuin olisi hänen mielessään asioita, joita hän ei voisi sanoa.
Aune ei unohtanut hänen omituista äänenpainoaan, millä hän linnasta puhui ensi kerralla kun he toisensa tapasivat. Monasti oli hän — jälkeenpäin sykkivällä sydämmellä miettinyt, mitä hänen seuralaisensa sillä oli tarkoittanut. Nyt koetti hän varovaisesti johtaa häntä näistä asioista keskustelemaan, sillä hän luuli, että metsänvartija juuri tätä ajatteli.
Mutta näyttipä kuin ei tämä tahtoisi enää kosketellakaan sanottua kysymystä; hän rupesi aina muista seikoista puhumaan.
Joka päivä tiedusteli hän Aunelta hänen vointiaan sekä rupesiko jo viihtymään "siellä ylhäällä." (Harvoin mainitsi hän linnan nimeä, osoitti vaan päällään Nörrekjaeriä kohti.) Alituisesti puheli hän Aunesta itsestä, hänen isästään, pappilan oloista, hänen lapsuutensa ja nuoruutensa päivistä, mitkä asiat näyttivät erityisesti häntä huvittavan.
Päivä päivältä tuli hän yhä enemmän arvoitukseksi Aunelle. Välistä valtasi häntä silmänräpäyksellinen levottomuus, hän pelkäsi, että seuralaisensa mietti jotakin pahaa. Mutta kun hän katseli metsänvartijata, hänen hienoja, kalpeita kasvojaan, jotka välistä olivat kärsivän näköiset, joissa sanomaton tuska kuvastui, niin silmänräpäyksessä katosi pieninkin pelko ja sydämmessään sääli hän tätä omituista miestä, joka oli niin onneton ja yksinäinen.
Kun puhe johtui hänen omiin oloihinsa, oli hän hyvin varovainen. Aune oli monasti koettanut urkkia niitä, mutta hän oli aina vastannut kiertävästi tehtyihin kysymyksiin.
Ainoastaan kerran, kun oli puheena Aunen lapsuus ja kun Aune oli maininnut mikä onni on omata hyvän kodon, oli hän kahta kiivaammin pureskellut suussaan olevata heinänkortta ja mutissut jotakin, ettei hän ollut sitä kokenut, sillä hän ei ollut koskaan omannut kotia. Mutta kun Aune kysyväisesti oli kääntynyt hänen puoleensa selitystä saadakseen, oli tämä katsonut pois sekä ruvennut muista asioista puhumaan.
Enimmäkseen puhelivat he vähäpätöisistä seikoista, kuten luonnosta, metsästyksestä ja kauniista ilmasta, jota kauan oli kestänyt. Välistä hän silloin laski leikkiä Aunen tietämättömyydestä, esim. silloin, kun hän ei eroittanut metsäpeuraa vuohipeurasta tai kun hän käytti jotakuta sanaa kansankielestä. Itse tunsi ja tiesi hän paljon, mikä Aunelle oli aivan uutta ja jota hän mielellään tahtoi oppia tuntemaan. Hän oli pidemmän ajan oleskellut maanviljelyskoulussa Köpenhaminassa ja lausuntojensa mukaan aikoi hän tutkia metsänhoitotointa istuttaakseen kerran metsiä maan kaikkiin nummeihin.