— Malttakaahan, Alice neiti ei tiedä siitä mitään.
— Se tyhmyri! Mutta olette oikeassa. Hänen puoleltaan ei mikään minua enää hämmästytä. Hän on valmis mihin tyhmyyksiin tahansa.
— Arkamaisuuksiin pikemmin. Hän on niin turhan arka.
— Turhan epäröivä pikemmin. Mutta hän on rikas. Hän voi valita aviomiehensä. Tähän maailman aikaan se on harvinaista ylellisyyttä. Kuinka ihmeessä hän ei pidä enemmän kapteeni Guibert'istä kuin tuosta pöyhkeästä ja tyhjänpäiväisestä Marthenay'sta? Minua tuo kapteeni miellyttää aikalailla, melkein yhtä paljon kuin te. Minä vain pelkään häntä. Minusta tuntuu aina, että hän rupeaa minua torumaan.
— Jospa sitä ansaitsettekin?
— Tietenkin ansaitsen. Torukaa te minua, te, mutta älkää liian ankarasti. Rakuuna on typerä. Ja kun kerta on typerä, niin kyllä sitä kestää.
Rouva Dulaurens, joka jo hetkisen oli kulkenut edes takaisin, lähestyi heidän piilopaikkaansa, sillä he olivat hänen mielestään jo olleet kyllin kauan kahdenkesken. Hän kysyi:
— Eikö Alice ole teidän seurassanne?
— Hän lähti juuri salista. Kas tuossa hän tuleekin takaisin.
Kun rouva Dulaurens oli loitonnut, jatkoi Jean nopeasti, lopettaakseen keskustelun: