Aamiaisen jäljestä Marcel kutsui sisartaan.
— Minun tekisi mieleni nähdä vielä vanhoja kävelypaikkojamme, virkkoi hän.
Rinteillä kasvavien viinitarhojen kautta kiipesivät he Vimines'n kastanjametsikköön, jossa he pikkulapsina olivat käyneet poimimassa herkkusieniä vehmaasta sammalikosta, joka rehotti puiden varjossa. Metsän reunasta näkee Bourget'n järven kimaltelevan vuorten välisessä onkalossaan. Sitä on katseltava iltavalaistuksessa, jotta näkisi sen kaikessa jylhässä kauneudessaan.
— Mennäänpä nyt katsomaan vesiputousta, sanoi Marcel.
Hän tahtoi ennen lähtöään vielä kerran nähdä ja painaa mieleensä kaikki nuo yksinäiset, muistorikkaat paikat, jotka olivat vaikuttaneet hänen luonteensa muodostumiseen.
Vimines'ista, jonka suippokärkinen kirkontorni vallitsee koko rinnettä, laskeudutaan läpi viinitarhojen ja hedelmäpuistojen Coux'n vesiputoukselle pitkin polvittelevaa polkua, jolta aukenee vaihtelevia näköaloja. Edessä kohoaa vuoriröykkiö, jolle rohkeana on kiivennyt taajarivinen kuusimetsä, vasemmalla nostaa Nivolet kallioisia harjanteitaan, joiden kupeet kylpevät sinertävässä valossa, ja oikealla aukenee Echelles'in ja Chartreuse'n laakson suu. Marcel pysähtyi, nähdessään kahden kultalehtisen pyökin välitse, tässä kehyksessään villin kauniina, kapean, valkoisen vesiputouksen, joka syöksyi alas sadan jalan korkeudesta ja suihkusi auringossa hopeanhohtavana huuruna. Hän hymyili mielihyvästä.
— Kuinka kaunis se on tästä katsottuna, hän virkkoi. Ei mennä alemmaksi. Meidän on vielä käytävä Montcharvin'in metsässä ja Forezan'in rotkolla.
Ne olivat Maupas'n maatilaan ennen kuuluneita luonnonihania paikkoja, joista oli täytynyt luopua turmion kohdatessa. Kun ne olivat lähempänä taloa ja joka aika heidän katseittensa saavutettavissa, olivat ne Marcel'ille vielä rakkaampia. Eivätkä ne myytyinäkään olleet menettäneet viehätystään hänen silmissänsä. Maan kauneus ei ole kauppatavaraa, se kuuluu sille, joka sen huomaa, sitä ymmärtää ja siitä nauttii.
Forezan on syvä rotko, jonka jyrkät rinteet ovat perkaamattoman viidakon peitossa. Paikoitellen rinteet loivenevat, ja päästään laskeutumaan purolle saakka, joka kirkasvetisenä lirisee aivan rotkon pohjassa. Siellä viheriän lehtiholvin alla löytää unhotusta ja hiljaisuutta ja rauhaa.
Marcel astui edellä ja kääntyessään katsomaan taakseen, näki hän sisarensa takertuneena liaaniköynnöksiin, jotka tukkivat tien. Ennenkuin meni avuksi, huudahti hän: