— Kuinka soma sinä olet noissa köynnöksissä!
— Tule auttamaan minua, äläkä puhu tyhmyyksiä.
Mutta veli ei pitänyt kiirettä. Nuoren tytön luontainen sulous sopi ihmeellisen hyvin tuohon koskemattomaan ja vehmaaseen maisemaan. Hän ei voinut olla ihailematta sisarensa liikkeiden sulavuutta, kun tämä koetti irroittua kahleistaan ja tuota tervettä hohtoa, jonka kävely oli nostanut hänen poskilleen. Mutta kun hän pääsi lähelle, ponnahti Paula jo vapaaksi.
— Liian myöhään!
— Hyvä, Paula! Kokinkiinan tai Tonkin'in aarniometsät eivät sinua peloittaisi. Ehkäpä ne kerran vielä saat nähdäkin. Sinä olet veljiesi verta, sinä.
— Phyh, mitä vielä, sisar vastasi ja hänen silmiensä loiste sammui.
Minä elän ja kuolen Maupas'sa.
He nousivat rotkosta saarnimetsän kautta. Korkeina ja suorina seisoivat nuo heleärunkoiset puut ja kantoivat ylväästi kuin kruunua pitkiä ja paksuja oksiaan, joista syksyn tuuli nyhtäisi lehden toisensa jälkeen. Ne olivat jo puoleksi paljaita ja näyttivät koko voimakkuudessaan terveitä runkojaan ja tuhansia hiljaa huojuvia, kohotettuja käsivarsiaan. Kuten alastomat metsänneidot ne paljastivat muotojensa salaisuuden. Ne harvat lehdet, jotka niitä vielä koristivat, olivat punaisen keltaisia, melkein samanvärisiä kuin paksuna mattona maata peittävät karisteet. Ilta teki tuloaan, ja koko metsä kylpi sinertävässä usvassa, mikä teki sen salaperäisen näköiseksi kuin pyhäkön.
Aivan metsän liepeessä, toinen kylki siihen päin, toinen kohoten yli viinitarhojen ja niittymaiden oli Montcharvin'in arentitila, jonka ikkunaruudut loimottivat kuin tulessa laskevan auringon valossa. Sen avarat rakennukset olivat sijoitetut vanhan linnan raunioihin, joista oli vielä jäljellä sortunut torni ja romaanilaistyylinen pylväskäytävä. Tästä ovettomasta ja hyödyttömäksi käyneestä pylväskäytävästä nähtiin avonaiseen vajaan, jonne oli huiskin haiskin heitetty vanhoja aurankärkiä, ja sitä paitsi aukeni sieltä, rinteen huipulla kun se sijaitsi, kauas kantava näköala, jota pylväät kehystivät. Tämä paikan järjestely toi mieleen italialaisten mestarien maalauksia, joissa varmaankin senvuoksi, että saataisiin esitetyksi maailman kauneutta eri puolilta, ihmiset aina kuvataan jonkin palatsin pylväiden tai luostarin holvikaarien välistä nähtyä maisemaa vastaan.
Marcel ja Paula kulkivat vanhan asumuksen ohitse ja astuivat vainion reunaa, seuraten korkeata kuusiaitaa, joka kokonaan kätki taakseen Forezan'in syvän rotkon. Hetken käveltyään he saapuivat kaadetulle puunrungolle, joka vuosikausia oli saanut siinä maata luonnollisena penkkinä, ja istahtivat sille kuin yhteisestä sopimuksesta.
He katselivat illan laskua yli maiden ja metsien. He näkivät kuinka heidän kulkemansa polku ja metsän kuivuneet lehdet alkoivat rusoittaa. Kaksi pahnavankkuria vetävää härkää astui heidän ohitsensa ja kun ne kulkivat yli auringonpaisteisen paikan, tuli niiden sieraimista hohtavaa höyryä, jota niiden hengitys vielä lisäsi. Illan rauha levisi kaikkialle yli maan, joka tyhjine vainioineen ja lehdettömine metsineen näytti vain odottavan talven suurta lepoa.