Marcel tarttui sisarensa käteen, ja hänen puserruksensa tuntiessaan purskahti tämä yht'äkkiä itkuun. He olivat molemmat aivan pakahtumaisillaan siitä tunteiden tulvasta, joka nyt jäähyväishetkellä täytti heidän sydämensä. Veli ajatteli Alice'n heikkoutta ja sisar ajatteli veljeään. Hetkisen antoi Marcel rauhassa vuotaa noiden kyyneleiden, jotka kumpusivat hänen tähtensä.
— Kuule, sanoi hän viimein. Pidäthän sinä huolta äidistä. Minä lähden ehkä hyvinkin pitkäksi aikaa.
Levottomana sisar aavisti taas jotain uutta onnettomuutta. Ja heti hän hillitsi surunsa:
— Tottahan sinä ensi vuonna palaat Algeriasta?
— En tiedä, pikku Paula. Minä aion ottaa osaa halki Saharan tehtävään tutkimusretkeen, jota parhaillaan valmistellaan.
— Vai niin, sisar virkkoi, sitähän minä pelkäsinkin. Sinä vaadit meiltä liikoja, Marcel. Äiti on jo vanha ja hyvin väsynyt. Hän tuntee meidän surujamme yhtä syvästi kuin me itsekin. Häntä pitää säästää.
Marcel katseli vainioiden rauhaa ja ajatteli, kuinka ihanaa olisi jäädä äidin ja sisaren luokse. Mutta se oli vain ohimenevää kaipuuta, ja hän jatkoi:
— Jääthän sinä äidin luokse, sinä meidän pikku laupeudensisaremme. Minun täytyy lähteä kauas… ja unohtaa. Älä puhu siitä vielä. Moureau'n retkikunta ei ole vielä valmis. Se ei pääse lähtemään, ennenkuin ehkä vasta vuoden perästä. Sinulle minä sen sanon, sinulle, joka tunnet kaikki minun salaisuuteni. Äiti saa sen kyllä tarpeeksi aikaisin tietää.
Paula kysyi vain:
— Kestääkö se retki kauan?