— Sitä ei voi tarkalleen määrätä. Puolentoista vuotta luultavasti.
Paula koetti turhaan hillitä itseänsä, hänen kyyneleensä alkoivat taas vuotaa.
— Sinä et tiedä, kuinka me sinua rakastamme, äiti ja minä. Voi, jospa me olisimme voineet antaa sydämemme sille, joka ei uskalla mitään itse tahtoa, niin hän olisi ainakin voinut, mitä me emme voi: saada sinut pysymään kotona.
Marcel kietoi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet rintaansa vastaan. Hän luotti tähän sisarenrakkauteen, jonka uljuus häntä vahvisti, ja odotti vain, kunnes tuo epätoivon puuska oli ohitse. Mutta hän ei lausunut Alice'n nimeä. Koskaan enää ei tuo nimi saisi päästä hänen huuliltansa. Vain parilla ylenkatseellisella sanalla kosketti hän rakkauttaan:
— Annetaan sen asian olla, pikku sisko. Se avioliitto olisi minua alentanut. Vaimolla ei ole oikeutta rajoittaa miehensä elämää! Mitä on rakkaus, joka ei jaksa kestää eroa eikä tuskaa, eikä kykene mihinkään uhraukseen. Sinä jäät äidin luokse. Minun pitää kiertää maailmaa, se on minun kohtaloni.
Hän tunsi kuinka sisar jäykistyi.
— Mitäpä minusta, Paula virkkoi, ja noissa parissa sanassa kuvastui se sisällinen kapina, jota veli aavisti ja kyllä ymmärsi.
Aivan liian nuorena oli Paula tullut tuntemaan kohtalon kovuutta, siinä iässä, jolloin elämä vielä on täynnä viehätystä. Ja isänsä kuoleman jälkeen hän oli saanut kokea liian paljon alhaista kiittämättömyyttä ja loukkaavaa kopeutta äitiään ja itseään kohtaan. Nuo kokemukset olivat opettaneet hänelle stoalaista lujamielisyyttä, mutta myös tehneet hänet katkeraksi ja ylpeäksi. Tuskin kaksikymmenvuotiaana hän ei enää odottanut mitään elämältä: hän koetti unohtaa itsensä, niinkuin hän luuli muidenkin hänet unohtaneen. Hänen rakkautensa äitiinsä ja veljiinsä tyydytti hänen kiihkeätä kiintymyksen tarvettaan. Mennen liian pitkälle omanarvon tunnossaan ja ihmisten halveksinnassaan, ei hän tahtonut selvittää itselleen niitä hämäriä tunteita, jotka itivät hänen hehkuvan sydämensä syvyydessä.
Veli tiesi, että sisar oli samaa maata kuin hän itsekin, ettei häntä haluttanut puhua itsestään ja surkutella itseänsä. Hän koetti vain reipastuttaa sisarensa mieltä ja sanoi hänelle hyvin hellästi:
— Älä sure, Paula. Sinä tulet kyllä vielä kerran onnelliseksi. Muista minun niin sanoneen. Sinä sen niin täysin ansaitset.