Mutta Paula käänsi keskustelun toisaalle:
— Tuo tutkimusretki oli varmaankin syynä sinun Pariisin matkaasi. Sinä salasit sen minulta.
— Enhän minä sitä kauan salannut, Paula. Minun täytyi taistella monia juonia ja kilpailuja vastaan. Lopulta minun onnistui saada Jean Berlier'n nimi ja oma nimeni tutkimusretkikunnan luetteloihin.
— Vai lähtee luutnantti Berlier'kin?
— Lähtee. Ja hän palaa siltä retkeltä kapteenina ja ristin saaneena. Mutta ennen kaikkea hän palaa sieltä kypsyneenä. Kuten meri niin aavikkokin avartaa päätä ja sydäntä. Ei siellä enää ajatella liehittelyä. Mutta miksi sinä olet lakannut kutsumasta häntä Jean'iksi?
Paula ei vastannut. Veli katsoi häneen ja nousten seisomaan hän virkkoi:
— Mennään kotiin. Ilta joutuu. Emme saa enää kauempaa olla poissa äidin luota.
Rouva Guibert istui oven edessä ja odotti heitä. Vanhoilla sormillaan kutoi hän villasukkia arentimiehen pikku tytölle. Hän oli pannut silmälasit nenälleen, voidakseen paremmin valvoa vartaitaan. Usein nosti hän silmänsä ja katsoi puistokäytävää kohden. Tämä rakennuksen puoli oli villin viinin peitossa, jonka tulipunaiset lehdet hehkuivat laskevan auringon valossa.
Nähdessään Paulan ja Marcel'in hymyili hän heille. Mutta heidän noustessaan portaita, otti hän nopeasti pois silmälasinsa ja kuivasi silmiään.
— No vihdoinkin, virkkoi hän.