Poika suuteli häntä.
— Tulimme hiukan viipyneeksi Montcharvin'in metsässä. Mutta tässä me nyt olemme, äiti. Etkö pelkää illan viileyttä? On jo myöhäistä olla ulkona.
Ja heidän astuessaan sisään, kääntyi nuori mies katsomaan läheisiä niittyjä, kastanjatietä, avonaista porttaalia. Perehdyttyään perheen asioihin, tiesi hän, että täytyi ajatella Maupas'n myymistä, jollei hänen veljensä Etienne ansaitsisi hyvästi Tonkin'issa. Täällä oli kulunut hänen lapsuutensa, täällä oli hänen sisäinen maailmansa muodostunut. Noilta kentiltä, jotka tällä hetkellä rusoittivat ja sinertivät, kohosi hänen kutsuessaan muistojen parvi. Niitä liiteli luokse kaikkialta, kuin ilta-auringossa välkkyviä lintuja.
Marcel sulki oven.
Salissa hän istui äitinsä viereen, matalammalle tuolille, nojasi hänen olkapäätänsä vastaan ja otti hänen kätensä omaansa.
— Näin minun on hyvä olla, sanoi hän hyväilevällä äänellä, joka soti jyrkästi hänen miehekästä ulkomuotoaan vastaan.
Ensimmäistä kertaa hän nyt katseli tuota kättä, jota piti kädessään, tuota vanhaa, pykimiä täynnä olevaa käsiparkaa, jonka turvonneet ja sormuksettomat sormet ilmaisivat, kuinka paljon sillä oli tehty työtä. Äiti huomasi, minne pojan katse kulki.
— Minun täytyi ottaa pois vihkisormukseni, hän selitti. Se kävi liian ahtaaksi. Minä pidin jonkun aikaa isän sormusta. Mutta se oli kulunut niin ohueksi, että se katkesi yhtenä päivänä, kuin olisi se ollut lasia.
Ja kuin itsekseen hän lisäsi:
— Ei sillä ole väliä. Meidän tunteemme ne vain jotakin merkitsevät.
Eikä niitä kuolemakaan katkaise.