Marcel loi silmänsä seinällä riippuvaan äidin kuvaan, jonka hän hyvin tunsi. Siinä näkyi nuori, hoikka ja kaunis nainen, tyttömäisen arka ilme kasvoillaan, jonka hennot ja sievät sormet pitelivät kukkaa vanhan ajan tavan mukaan.
Silloin hän kumartui ja painoi suudelman tuolle kuihtuneelle kädelle.
Hänen sisäisten silmiensä eteen tuli vanha väsynyt nainen, joka masentuneena palasi maantietä pitkin Chênaie'sta, kieltävän vastauksen saatuaan, ja hän muisti, millä kovilla sanoilla hän oli ottanut hänet vastaan. Hiukan töykeän lempeästi, mikä antoi niin suuren arvon hänen hellyyden osoituksilleen, hän virkkoi:
— Äiti kultani, minä olen toisinaan sanonut sinulle tylyjä sanoja.
Äiti veti hiljaa kätensä hänen kädestään ja hyväili poikansa poskea. Hän hymyili tuota valoisaa ja surullista hymyä, joka kuvasti hänen kärsimysten puhdistamaa sieluaan.
— Ole vaiti, kuiskasi hän liikutettuna; sinä et saa soimata itseäsi. Joka hetki minä kiitän Jumalaa niistä lapsista, joita hän minulle on antanut.
He vaikenivat molemmat. Hiljaisuus vallitsi huoneessa. Hetket kuluivat nopeasti, auttamattomasti. Lähestyvä ero erotti jo heidät. He nauttivat epätoivoisina, ahdistus sydämessä, loppumaisillaan olevasta yhdessäolostaan. Mikään ei niin liitä yhteen kuin yhdessä kestetyt tuskat ja huolet. Koskahan he taas saisivat näin istua yhdessä, syksyn kullatessa maita ja metsiä, ja katsella ikkunan läpi kellastuvien lehtien kuihtuvaa kauneutta? Noista kolmesta olennosta aavisti kaksi, ettei niitä hetkiä enää tulisi. Rouva Guibert koetti turhaan olla rohkea, kuten hän tavallisesti oli eron hetkellä. Marcel ajatteli Afrikan erämaita, joilta monet eivät koskaan palaa, mutta häveten heikkouttaan, hän alkoi puhella toivehikkaasti ja sai viimein karkoitetuksi tuon synkkien aavistusten varjon, joka oli laskeutunut pieneen maalaissaliin.
Arentimies Trélaz tuli ilmoittamaan, että vaunut olivat portaiden edessä. Tavarat kannettiin vaunuihin, unohtamatta eväskoria, joka kyllä oli tarpeen pitkällä matkalla Marseille'en. Oli jo pimeä, kun vanhanaikaiset ajopelit lähtivät liikkeelle.
Chambéry'ssa Paula huomasi eräässä holvikäytävässä rouva Dulaurens'in ja hänen tyttärensä. Hän ennätti nähdä, kuinka Alice kävi kalmankalpeaksi. Mutta kääntyessään veljeensä päin hän hämmästyi tämän tunteettomuutta. Veli näytti aivan välinpitämättömältä. Mutta kumminkin oli hänellä sellainen tunne, että velikin oli huomannut.
Asemalla matkamiesten täytyi kauan odottaa. Odotussalissa he saivat vielä hetken olla yksinänsä. Rouva Guibert ei lakannut katselemasta pois lähtevää poikaansa. Yht'äkkiä hän sanoi: