— Sinä kaikkein enimmän muistutat isää teistä lapsista.
— Mutta minulla ei ole hänen uskoansa elämään, virkkoi Marcel.
En nähnyt häntä koskaan masentuneena. Kun häntä kohtasi jokin
vastoinkäyminen, nosti hän vain pystympään päänsä ja sanoi hymyillen:
"Ei hätää mitään, vielähän sitä eletään".
— Hänen kuoltuaan, jatkoi vanha rouva, ei minusta ole enää mihinkään.
— Hän elää sinussa edelleen, äiti. Meille hän on aina olemassa.
— Teissä hän myös elää. Ja minua hän jo odottaa.
Marcel suuteli häntä:
— Ei, äiti, me tarvitsemme sinua.
He eivät saaneet enää olla yksin ja kuullessaan asemamiehen huudon menivät he asemasillalle. Siellä kiiluivat pimeässä heitä vastaan lähestyvän pikajunan tulisilmät. Nyt oli jäähyväisten hetki. Koskaan vielä ei rouva Guibert ollut niin joutunut mielenliikutuksensa valtaan. Hän toisti toistamistaan:
— Poikani, rakas poikani, ja pusersi rintaansa vastaan nuorta miestä, joka hymyili, häntä rauhoittaakseen.
Viimeisiksi sanoikseen hän rukoili: