— Jumala sinua varjelkoon!
Kumaraisena, kallistuneena maata kohden, joka häntä veti puoleensa, hän palasi Trélaz'n vaunuille nojaten Paulan käsivarteen.
— Älä sure, äiti, sanoi tämä häntä tukien. Vuoden perästähän hän taas palaa. Sinä olit ennen uljaampi.
Mutta hänenkin mieltään ahdisti se salaisuus, joka oli hänen haltuunsa uskottu.
Paluumatkalla olivat molemmat ääneti. Illemmalla rouva Guibert sai yht'äkkiä itkunkohtauksen.
— Minä pelkään, etten näe häntä enää, kuiskasi hän, kun hän saattoi puhua tuskastaan.
— Mutta eihän häntä mikään uhkaa, vakuutti Paula, hämmästyneenä ja pelästyneenä tuosta oudosta vaaran aavistuksesta, josta hänellä yksin oli tietoa.
— En tiedä. Mutta minun mieltäni painaa, niinkuin sinä vuonna, jolloin isä kuoli.
Ankarasti voimiaan ponnistaen, onnistui hänen hillitä itsensä, jottei olisi tehnyt tytärtään enempää levottomaksi. Hän tarttui viimeisen lapsensa käteen, ja tuo vieno lempeys, joka hänessä vanhanakin oli säilynyt, kuvastui koko hänen olennossaan, kun hän sanoi tyttärelleen, ajatellen kuinka monasti hän oli saanut sanoa hyvästi milloin hyvin pitkäksi aikaa, milloin iäksi:
— Rakas lapsi, sinä olet viimeinen kukka minun autiossa tarhassani.