Kaikkien katseet kohdistuivat nuorukaiseen. Tämä nautti hetkisen tietonsa tuottamasta ylemmyyden tunteesta. Hän oli nyt päässyt tarkoitustensa perille, oli valloittanut koko pöytäseurueen. Parhaillaan tarjottiin Herkku nimistä tryffeleillä höystettyä liharuokaa, erään Toulouselaisen ammattimiehen mainehikasta valmistetta. Ja kaikkien vieraiden edessä komeili hoikissa Muranolaisissa maljakoissa kallisarvoisia erivivahteisia kämmekänkukkia. Alice oli neuvonut äidilleen tämän pöydän koristelun, jonka hän oli löytänyt eräästä hienoston sanomalehdestä.
— No, kerrohan nyt, sanoi rouva Dulaurens puhuen kaikkien puolesta.
Clément ei voinut enää päästä puhumasta. Hän oli jo ennättänyt huomata, kuinka tahditonta oli uutisen ilmoittaminen tässä tilaisuudessa, mutta siitä huolimatta hän sanoa läjähytti kaikella häikäilemättömyydellään:
— No kuulkaa sitten! Majuri Guibert on kuollut.
Tämä uutinen, joka näin singahdutettiin keskelle tuota perin hienoa ja oivallista juhla-ateriaa, keskelle lämpöä ja valoa, kukkien ihanuutta, jalokivien kimaltelua, pukujen loistoa ja yleistä hilpeyttä, tuntui melkein sopimattomalta. Ei kukaan muu kuin tuo epähieno Clément, jonka urheilu oli tylsyttänyt, olisi voinutkaan tehdä itseään syypääksi moiseen julkeuteen. Eikö kuolemasta puhuminen juuri muistuttanut heille, ettei tämän illan ilo ollut ikuista, ja nykyhetkestä nauttimisen taitohan on juuri siinä, että edellytetään sen alati kestävän. Jospa edes olisi ollut kysymys jonkin tuntemattoman kuolemasta, josta ei olisi tarvinnut pitää lukua! Mutta Majuri Guibert'iä ei voitu ilman muuta sivuuttaa. Hänen syntyperänsä, hänen persoonansa ja hänen loistava sotilasuransa tekivät mahdottomaksi olla hänestä puhumatta. Jonkinlainen typertyminen valtasi kaikki läsnäolijat.
Isabella se ensimmäisenä rupesi puhumaan. Ja hän epäili koko tapahtumaa.
— Kaikkia vielä! Viime vuonna teitä olisi uskottu. Silloin hän otti osaa Moureau'n Afrikan retkeen. Hän kulki halki tuntemattomien ja vaarallisten seutujen. Mutta hän palasi sieltä terveenä ja reippaana ja kuuluisana samalla. Nyt hän on majuri ja kunnialegioonan ritari kahdenneljättä vuotiaana. Hän on meidän paikkakuntamme suuruus. Te kadehditte häntä kaikki, siksi teistä on mukavaa tehdä hänet aivan olemattomaksi.
Hän puhui innokkaasti ja liikkui edestakaisin tuolillaan kääntyen oikealle ja vasemmalle, ikäänkuin hän olisi tahtonut kutsua kaikki pöytäkumppaninsa vihansa todistajiksi. Vaistomaisesti oli hän Clément Dulaurens'in sanoja kuullessaan katsahtanut Alice'en ja nähnyt veren pakenevan hänen kasvoiltansa, aivan kuin henki olisi lähtenyt, ja tuo kalmankalpeus levisi hänen käsiinsä saakka, jotka olivat alkaneet hermostuneesti vapista, niin että niitä tuskin saattoi erottaa valkoisesta pöytäliinasta. Heti oli Isabella silloin kääntänyt huomion puoleensa noilla äkkinäisillä sanoillaan.
Clément heilahdutti kevyesti kättään:
— Minkäs sille mahtaa! Hän on kuollut. Minä ihailen häntä yhtä paljon kuin tekin, mutta hän on kuollut.