Hän toisti häikäilemättä tuota sanaa, jota ei koskaan pitäisi saada ruokahuoneessa lausua.
— Hyvä Jumala, olkaa vaiti, mumisi rouva Orlandi, joka kauhukseen oli huomannut, että heitä oli kolmetoista pöydässä. Ja hän alkoi uudestaan laskea, toivoen erehtyneensä.
Juhlallisesti julisti neiti de Songeon:
— Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!
— Kuoliko hän Ranskassa, kysyi herra Dulaurens. Sillä tutkimusretkeilijäthän palasivat kotimaahan kuukausi tai pari sitten.
Herra d'Ambelard, joka oli pysynyt aivan välinpitämättömänä, maisteli kaikessa rauhassa tryffeliään, jonka hän oli jättänyt lautaselleen, saadakseen sen mausta vielä nauttia, ja herra de Lavernay upotti katseensa eteenpäin kumartuneen Isabellan kaula-aukkoon. Naiset puhuivat säälien onnettomuudesta. Herra de Marthenay pani pöydälle lasinsa, jota hän ahkerasti kallisteli:
— Minä kohtasin majurin asemalla tuskin kolme viikkoa sitten. Hän astui junasta. Minä lähestyin häntä, mutta hän ei näyttänyt tuntevan minua.
— Luultavasti hän ei tahtonut tuntea, ei Isabella malttanut olla tokaisematta. Hän inhosi Alice'n miestä, joka innokkaasti liehui hänen ympärillään, kun oli menettänyt pelissä ja kun kortit eivät enää kiinnittäneet hänen ajatuksiaan.
Jottei hänen sanojaan olisi käsitetty viittaukseksi hänen omiin tunteisiinsa, lisäsi hän:
— Epäilemättä hän halveksii virkansa heittäneitä upseereja.