— Kerro meille, mitä olet kuullut, lisäsi rouva Dulaurens, jonka tämä keskustelu oli saattanut niin pois suunniltansa, ettei hän enää yrittänytkään kääntää vieraittensa huomiota toisaalle, vaan päätti alistua siihen, mitä oli tapahtunut.
— No kyllä, kyllä. Sillä sikaa kun autoani korjattiin Cognin'issa, menin minä Kansalliskahvilaan. Salissa ei ollut muita kuin määri, opettaja, ja kolme neljä valtuusmiestä. He kävivät minut nähdessään hyvin salaperäisen näköisiksi. — Kas vain, sanoin minä heille, täällä pidetään kokousta.
— Me vain puhelemme keskenämme, virkkoi määri. Ja siihen meidän mielipiteittemme vaihto loppuikin.
— Entä sitten! Entä sitten!
— Ei sen enempää, mitä minuun koskee. Minä astuin ulos, lähetin kuskini tyhjentämään lasillisen vuorostansa ja käskin hänen kysymään, mitä oli tekeillä. Hän on sangen hyvä ystävä opettajan kanssa. He ovat molemmat anarkisteja.
— Anarkisteja, toisti neiti de Songeon kauhistuneena.
— Aivan niin. Kaikkihan meidän päivinämme ovat anarkisteja. Se on muodissa. Kuskini palasi. Minä tiedän, sanoi hän minulle. He ovat saaneet sähkösanoman ministeriltä, jossa ilmoitetaan, että majuri Guibert on Afrikassa kaatunut. — Oletteko siitä varma?
— Aivan varma. Hänet surmasivat villit, kun hän puolusti jotakin Timu nimistä kaupunkia — Timmimun'iako?
— Niin juuri. Ja nyt heidän täytyy ilmoittaa uutinen omaisille. Se oli heistä sangen ikävä tehtävä. He lähettivät maapoliisin.
— Maapoliisinko, kysyi herra Dulaurens, joka piti kiinni virallisista määräyksistä. Mutta määrin itsensähän olisi pitänyt viedä se onneton sähkösanoma.