— Teitä ei voi käskeä muut kuin sisäasiain ministeri. Ette te ole kenraalien vallanalainen.
— Mutta täytyyhän sitä lempo soikoon antaa tieto eukko Guibert'ille!
— Tietenkin. Mutta sitä varten ei teidän tarvitse lähteä liikkeelle. Ei kunnan päämiestä niin vain komenneta. Kun määri lähtee liikkeelle, silloin on Valtio toiminnassa. Tasavallan viholliset lähettävät apulaisensa taikka sitten jonkin neuvoston jäsenen, perhana vie! Joko olemme tasavaltalaisia, tai emme ole, herra määri!
— Mélanie, litranpullo, huusi määri, joka häälyi kahden vaiheella: seuratako luonnollista velvollisuuttansa vaiko tasavaltalaisen velvollisuutta, joka hänelle juuri osoitettiin. Ja lähetä poika hakemaan tänne Randon, Pitet ja Détraz.
Ne olivat kolme vaikutusvaltaisinta valtuusmiestä.
Ensimmäisenä saapui Pitet, liikanimeltä Punainen, rosoisen, näppyisen naamansa vuoksi.
— Kuulin onnettomuudesta lähteellä, selitti hän sisään astuessaan. En minä sille mitään voi. Mitä minusta tahdotaan?
Hän puhui aina yrmeällä ja riitaisella äänellä. Hän oli ollut arentimiehenä Maupas'sa, mutta sitten yht'äkkiä joutunut sieltä pois. Kylässä ei oltu koskaan saatu selville, mikä oli ollut syynä hänen äkkinäiseen lähtöönsä talosta, jonne tavallisesti arentimiehet ja palvelijat juurtuivat, kuten sanotaan. Itse asiassa oli kysymyksessä varkaus, jota tohtori Guibert ei ollut antanut ilmi. Tohtorin kuolemaan saakka Pitet pysytteli pikkuhiljaa. Mutta tultuaan varmaksi siitä, ettei rangaistus häntä enää kohtaisi, nosti hän päänsä ja alkoi vimmatusti hyöriä kaikissa vaaleissa. Eikä hän häärännytkään suotta, pääsipä hän lopulta tähän luottamustoimeenkin, mikä hänelle sitä helpommin suotiin, kun hän niin suuresti oli sen tarpeessa. Kunta pelkäsi häntä, ja tiedämmehän mitä pelko vaikuttaa maalaisiin.
Hän ratkaisi heti riidan opettajan eduksi. Eihän määri voinut nähdä vaivaa ylimysmielisten tähden.
— Määri näkee vaivaa kaikkien tähden, julisti Simon, jonka naama hehkui kuin kekäle. Ja sitäpaitsi, ihmisen kuolema ei kuulu politiikkaan.