Paula, joka jokaisella hermollaan ja solullaan oli kiintynyt tähän maan kolkkaan, ihaili talven tarumaista ihanuutta. Kylmä pani hänet vavahtamaan. Hänen astuessaan kynnyksen yli, lensi korppi raakuen ohi taivaanrannan. Se kuvastui kuin musta pilkku valjua taivasta vastaan.
— Kovan onnen lintu, mumisi nuori tyttö välinpitämättömästi ja pitämättä sitä minään enteenä.
Nythän oli korppien aika. Ne liikuskelevat talvisin paljailla vainioilla, asuntojen läheisyydessä ja vaaniskelevat vaivalloisesti saatua ravintoaan.
Hän lisäsi pari puuta salin uuniin, kohensi taitavasti tulta ja asetti kekäleille vesikattilan. Sitten hän nouti lasin, lusikan, sokeriastian ja rommipullon, ja asetti ne pienelle pöydälle lieden ääreen.
"Äidillä on varmaankin vilu, kun hän palaa, ajatteli hän valmistuksiaan tehdessään. Ilma on kirkas ja purevan kylmä; ja Trélaz'n avonaisissa vaunuissa palelee. Lämmin valkea ja kuuma grogi tekee hänelle hyvää. Äiti rukka."
Hän istahti hetkeksi lampun ääreen ja koetti lukea erästä alkamaansa kirjaa. Mutta hetken perästä hän jo kohotti silmänsä ja katsoi kelloa. Se näytti kuutta.
Levottomana heitti hän taas hartioilleen huivinsa, jonka oli jättänyt nojatuoliin, ja palasi portaille.
Ilta oli jo tullut. Tähdet värisivät kuin viluisina taivaalla. Vaikka kuu oli jo näkyvissä, ei taivaanranta ollut vielä pimeä. Oli kuin heikkoa valoa olisi kajastanut sen alareunasta ja kuin valkoinen maa olisi valaissut avaruutta.
Laakson pohjukassa näki Paula Chambéry'n valojen vilkkuvan. Hän tunki katseensa lehdettömään tammimetsään, jonka läpi vaunujen oli kuljettava, ja koetti keksiä lyhtyjen liikkuvaa valontuikutusta. Hän kuulosteli pienimpiäkin suhahduksia, joita tuulen henki toi hänen korvaansa. Etäisen myllyn rytinä eksytti häntä hetken aikaa. Kimakka kirkaisu, joka viilsi hiljaista ilmaa, saattoi hänen vavahtamaan kuin hätähuuto. Hän tunsi sen pelästyksestään selvittyään läheisen tehtaan sumutorveksi. Kauan aikaa hän siten seisoi nojaten portaiden rintanojaa vastaan, tarkkaavaisena ja vaikutelmille alttiina.
Vanha palvelijatar Mari, joka oli pysynyt talossa hyvinä ja pahoina päivinä, tuli häntä hakemaan ja torui häntä: