— Hohhoo, eukkoseni! Joka elää, se näkee! Kuulumattomin askelin astui hän lumisia portaita ja kulki takaapäin Paulan ohitse, joka yhä vielä nojasi kaidepuuhun.
— Hyvästi, neiti. Ja rohkeutta vain! Ei sitä tiedä, koska täältä lähdetään.
Nuori tyttö vavahti taaskin, pelästyen enemmän tuota äkkiä selkänsä takaa kuuluvaa ääntä, kuin itse sanoja, joiden merkitys oli hämärä. Tämä epämääräinen pelko vielä levottomuutensa lisänä, palasi hän kyökkiin.
— Laitapas meille hyvää keittoa, Mari, ja oikein kuumaa. On paukkuva pakkanen.
Ja tyynnyttyään roihuavan lieden ääressä hän lisäsi:
— Tuo Parooni oli vallan säikähdyttää minut.
Palvelijatar purki sydäntänsä:
— Mokomakin tyhjäntoimittaja, heittiö! Ei ole hänen enää tulemista minun kyökkiini. Kyllä oli tohtori vainaja hyvä liiemmaksikin asti, kun onki tuon kalan sameasta vedestä. Ja sillä on paha silmä, Paula neiti. Ei siihen ole luottamista. Mitä mahtoi sillä nytkin olla mielessä, niinhän se vahti meitä kuin kissa hiirtä.
Nuori tyttö meni saliin kohentamaan tulta. Yksin ollessaan tunsi hän taas mielensä lannistuvan. Sydän jyskytti hänen rinnassansa. Hän koetti rauhoittua, mutta ei voinut.
— Trelaz'n hevonen kulkee hitaasti. Käynnit notaarien luona kestävät aina kauemmin kuin luulee.