Hänen levottomuutensa eneni joka hetki, hän ei mahtanut sille enää mitään. Ei rukouskaan häntä tyynnyttänyt. Polvillaan ollessaan kuuli hän salin ovea avattavan.
— Äitikö siellä on, huusi hän pystyyn nousten vanhalle Marille, joka näkyi kynnyksellä.
— Ei, neiti, muuan mies siellä kysyy rouvaa.
— Kuka?
— Hän sanoo olevansa maapoliisi ja tulevansa määrin lähettämänä.
— Maapoliisiko? Mitä hän meistä tahtoo?
Ja palauttaen mieleensä illan kaikki pahat enteet, tunsi nuori tyttö värisevänsä, käskiessään kutsua sisään tuon virallisen vieraan. Mutta hän hillitsi itsensä ja otti määrin lähettilään näköjään aivan tyynenä vastaan.
Maapoliisi Faroux oli noita vähäpuheisia ja välinpitämättömiä talonpoikia, jotka kokonaan antautuvat tehtäväänsä, sitä sen enempää ajattelematta. Mutta Paula Guibert'in edessä seistessään hänelle vihdoin väkisinkin selvisi suoritettavanaan olevan asian tärkeys. Taipaleella ollessaan hän ei ensinkään ollut sitä ajatellut. Niin kulkevat monen monet ihmiset tarkkaamattomina kaikkein suurimpia ja pyhimpiäkin päämääriä kohden.
Seisten hänen edessään nuori tyttö sanoi hänelle: — Äitini on poissa.
Mutta ehkä te voitte toimittaa asianne minulle?
Poliisi seisoi hölmistyneenä, saamatta sanaakaan suustansa, ja tämä äänettömyys se vain enensi Paulan salaista mielenahdistusta.