Mies sammalsi:
— Neiti, minä tulin… minä tulin ilmoittamaan teille…
Lampun valo lankesi miehen kasvoihin, ja ne ilmaisivat niin suurta levottomuutta ja hämminkiä, että Paula antautui vastustelematta kaikkein mustimpain aavistusten valtaan. Kiihkeällä äänellään hän ravisti säikähtyneen miesparan hereille horroksestaan.
— Puhukaa! No mutta puhukaa jo! Onko tapahtunut onnettomuus? Äitini… maantiellä…
Hänen äänensä katkesi.
— Ei, sanoi mies. En minä ole rouvaa tavannut.
Ja sitten hän taas itsepintaisesti vaikeni.
— No mitä asiaa teillä sitten on? Jos teillä on jotakin sanottavana, niin sanokaa se. Pian!
Pystyssäpäin ja ylpeänä puhui hän käskevällä ja kireällä äänellä, jota hän kuten Marcel'kin, osasi käyttää tarpeen tullen. Hänen olentonsa jyrkkyys vei loputkin poliisin mielenmaltista. Typertyneenä otti tämä taskustaan sähkösanoman ja ojensi sitä isolla, vapisevalla kädellään nuorta tyttöä kohden ja aikoi sitten vetää sen takaisin. Mutta Paula piti jo sinistä paperia kädessään. Ennenkuin hän sai sen aukikaan, ajatteli hän jo veljeänsä. Hän katsahti siihen, äännähti "ooh", rutisti sähkösanoman kokoon ja kävi kalmankalpeaksi. Mutta äärimmäiseen saakka voimiaan ponnistaen, pysyi hän pystyssä ja itkemättä. Tuolle miehelle, jota hän luuli tylyksi ja tunteettomaksi, ei hän tahtonut näyttää heikkouttaan. Pöytää vastaan hänen sentään täytyi nojata pystyssä pysyäkseen. Että hän niin teki ja hänen syvä kalpeutensa vain ilmaisikin hänen mielenliikutustaan. Peloittava hiljaisuus vallitsi huoneessa. Viimein nuori tyttö sanoi värähtämättä:
— Hyvä on. Menkää. Kiitän teitä.