Mutta miehen astuessa ulos ovesta, muisti hän maalaiskohteliaisuuden vaatimuksia ja lisäsi:
— Pyytäkää Marilta lasi viiniä, olkaa niin hyvä.
Mutta juoksujalkaa riensi poliisi läpi kyökin ja pakeni kuin murhamies…
— Voi hyvä Jumala, valitti Paula, kun ei kukaan enää ollut kuulemassa. Hän laahasi itsensä lieden luo, piteli siitä hetken aikaa molemmin käsin kiinni, koetti pysytellä pystyssä, mutta putosikin nojatuoliin. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän peitti kädellään harhailevat silmänsä, jotka eivät vuodattaneet kyyneleitä, paetakseen kauheaa näkyä, joka niitä ahdisti. Hän näki edessään, tuossa huoneen matolla, veljensä pitkänään, otsa rikkiammuttuna, ja haavasta vuoti jalo veri, vuoti elämä. Voi noita vakavia, alakuloisia ja ylpeitä kasvoja! Marcel oli tietänyt kohtalonsa. Heti Alice'n epäämisen jälkeen oli Paula nähnyt sen hänen kasvoistaan. Ja nyt hän näki nuo kasvot katse sammuneena, liikkumattomina ja jähmettyneinä, kauniina ja tyyninä kuolemassakin.
Hiljaa huusi hän:
"Marcel! Marcel!" ja kätki päänsä käsiinsä. Kyyneleetkään eivät tulleet lievittämään hänen tuskaansa. Hänen rakas, rakas veljensä, joka oli ollut hänen ylpeytensä, oli kuollut. Kuollut! Hän toisti kymmeneen, kahteenkymmeneen kertaan tuota sanaa käsittääkseen kaiken sen kauheuden. Kuollut, Andriba'n sankari, Rabah'in ja aavikon voittaja! Kahden neljättä vuoden iässä tuo miehuullinen, rohkea ja uhrautuva elämä oli katkennut. Voi! niin vähän hän elämästänsä välittikin! Jo pitkän aikaa oli se ollut hänestä yhdentekevä. Pieni, arka tyttö oli häneltä riistänyt elämän halun, enempää ei oltu tarvittu. Ja epätoivoissaan Paula kiskoi muististaan esiin kuvan toisensa jälkeen, jossa hän näki kohtalon merkkejä. Hän muisteli tuota epäileväistä hymyä, jonka hän oli nähnyt veljensä huulilla ensimmäisenä iltana, kun tämä tunnusti hänelle salaisuutensa. Hän näki hänen välinpitämättömänä kohauttavan olkapäitään pöllöjen kolkkoja huutoja kuullessaan, palatessaan viimeistä kertaa Alice'a tapaamasta. Ja samoja kohtalon enteitä oli vielä ollut se outo ja melkein kuin kaikesta erillään oleva hellyys, jota veli oli osoittanut hänen tulevaisuudestaan puhuessansa, kun he hänen lähtöpäivänänsä istuivat puunrungolla Montcharvin'in metsän laidassa. Vuosikausia, aina tuosta Chênaie'n illasta asti, oli hän kantanut kuolemaa sydämessänsä. Koskaan ei hän enää ollut lausunut Alice'n nimeä, pieninkään viittaus ei ollut koskaan muistuttanut hänen rakkauttaan. Mutta hän eli uskomatta elämään — — Ja noilla rakkailla kasvoilla, joiden piirteet hän hellällä hartaudella palautti mieleensä, näki Paula syvän, muuttumattoman, iäisen rauhan ja kirkkauden. Silloin hän parkaisi ja vaipui itkien polvillensa.
"Niin", ajatteli hän, "sinä lepäät rauhassa. Meidän hellyytemme ei riittänyt tekemään sinua onnelliseksi. Me rakastimme sinua niin suuresti, Marcel. Sinä et tiedä, kuinka me sinua rakastimme. Enhän minä osaa sitä sanoa; mutta minun sydämeni oli aivan täynnä sinua. Miksei minua otettu sinun sijastasi? Minua hyödytöntä olentoa!"
Toinenkin pelko, vaikka hän tällä murheen hetkellä ei tahtonut sitä itselleen tunnustaa, lisäsi vielä hänen mielensä sekasortoa. Marcel ei ollut yksin Timmimun'issa…
Yht'äkkiä hän kavahti pystyyn:
"Äiti! Äiti tulee ihan kohta!"