Hän oli äidin aivan unohtanut. Ja kiittäen Jumalaa, joka salli hänen itsensä ilmoittaa äidilleen tämän tuskallisimman surusanoman, hän rupesi itkemään. Mutta hän ei itkenyt enää sitä, joka voiton aamuna oli iäksi nukahtanut valloitetulla maalla, vaan sitä, joka rauhallisena oli tulossa pitkin pimeitä teitä, joka luottavaisena kulki kohden kuilua. Eikö tämä viimeinen isku aivan musertaisi tuota niin monta kovaa kokenutta vanhusta? Turhaan Paula vaivasi ajatustaan löytääkseen apua. Hän tunsi ympärillään hautuumaan kolkkoutta. Kuinka monta kuolemantapausta ja eroa! Hänen sisarensa Thérèse menetettiin kahdentoista vuoden iässä; isä sortui täydessä miehuuden voimassaan; hänen sisarensa Margareeta meni luostariin; Etienne ja François siirtomaihin. Hän oli yksin, aivan liian yksin voidakseen auttaa äitiään kantamaan tätä liian raskasta ristiä. Mutta koska kerta täytyi, niin kyllä osaisi hän olla rohkea ja tukea, minkä taisi, tuota horjuvaa naisraukkaa.
Hän kuivasi kyyneleensä ja pesi silmänsä.
"Ei nyt! Ei ihan heti", toisti hän itsekseen, ajatellen äitiänsä. "Hänen pitää saada rauhassa lämmitellä ja levätä. Minä sanon hänelle tänä iltana, että Marcel on sairaana. Hän ei nukkunut ollenkaan viime yönä. Kunpa hän nyt edes tänä yönä vielä nukkuisi! Huomenna särkyy hänen sydämensä. Päivällä suru on siedettävämpää, kuin yön pimeydessä, jolloin on kuin haudassa. Tänä iltana minä en puhu mitään…"
Hän tahtoi hetkeksi säästää äidiltään katkeruuden kalkin. Kaukaiselta tanterelta, jolla makasi hänen suuri, ikilevon saanut veljensä, huusi tämä hänelle: "Säästä äitiä tänä iltana. Hän on jo niin paljon kärsinyt."
Hän kuuli askelten kolinaa. Hän kätki kiireesti sähkösanoman, joka toi mukanaan kuoleman. Vanha Mari astui saliin.
— Rouva tulee, tieltä kuuluu pyörien ratinaa.
III.
Niobe.
— Hyvää iltaa, pikku äiti.
Paula kutsui äitiään pikku äidiksi, kun hän tahtoi osoittaa hänelle enemmän lapsellista hellyyttä.