Rouva Guibert astui sisään hiukan kumarassa, kääriytyneenä vanhaan vaippaan, jonka turkikset jo olivat kuluneet. Lampun alas laskettu varjostin esti hänen huomaamasta tyttärensä kalpeutta, kun tämä häntä suuteli. Hän lähestyi tulta:
— Ohho, kuinka tuntuu hyvältä tulla kotiin! Ja kuinka sitä kiintyy vanhoihin asuntoihinsa! Muistatkos Paula, kuinka surimme, kun meidän piti lähteä Maupas'sta?
Hän lämmitteli lieden loisteessa ryppyisiä käsiään. Paula tuli hänen taakseen ottamaan hattua hänen päästään.
— Pidäpäs, äiti, vaippa hetken aikaa hartioillasi. Kai sinua paleli aikalailla tiellä?
Rouva Guibert kääntyi katsomaan tyttäreensä. Hän hymyili hänelle, ja tuo hymyily hopeahapsen, jonka posket vielä olivat verevät ja siniset silmät puhtaat ja luottavaiset, oli suloista kuin syysmyöhän ruusut, jotka vielä lumen allakin kukkivat.
— Rakas kultaseni, sinun näkemisesi lämmittää minua enemmän kuin nuo puut, jotka olet minua varten pannut palamaan.
Nuori tyttö melkein polvistui pesän eteen ottaessaan vesikattilaa.
— Nyt äiti, otapas pian lasi kuumaa grogia. Hänen ylösnoustessaan ennätti äiti nähdä lieden valossa hänen ihonsa vahankalpeuden.
— Mutta sinuahan sitä hoitaa pitää, Paula. Sinähän olet vallan valkoinen. Sinä olet sairas, etkä puhu minulle mitään.
Ja vanha rouva nousi nopeasti.